Laskeva neitsyt

Sain juuri luettua Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Laskeva Neitsyt ja muita kirjoituksia. Pidin siitä. Arkisten tilanteiden ja asioiden käsittely elävällä kielellä oli hauskaa luettavaa. Teksteistä löytyi myös paljon samaistuttavaa - ehkä, jos olisin leikki-ikäisen lapsen tietyn ikäinen äiti, löytäisin samaistumispintaa vielä enemmän. Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävää luettavaa ja luin sen yhdeltä istumalta. Muuten siitä ei ole pahaa sanaa sanottavana, mutta kun luin kolumnia Hikka, sain kauhean hikan. Ehkä se oli kuitenkin sen arvoista.

Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on matkaraportti ja tekstitaidon vastaus kirjoitettavana. Ehkä joskus kirjoitan syvällisen ja pitkän blogitekstin jostain kirjasta. Ehkä. Toivossa on hyvä elää.

P.S Kolumni Terve tikkujalka oli hyvä. Tuli vaan mieleen, kert aiheesta keskusteltiin taannoin äidinkielentunnilla. Ei mulla muuta.

Koonti

Pakko tehdä kirjakoontia jonnekin, mistä voi sitten myöhemmin tarkistaa, montako maailmankirjallisuuden klassikkoa vielä on lukematta. Ja että mistä kirjoista pitää vielä keskustella kirjadiplomiluotsiäikänopettajan kanssa. Ja että kuinka monesta kirjasta pitää kirjoittaa blogipäivitys.

Luettu:

Brontë: Kotiopettajattaren romaani (ja Professori kaupan päälle...)

Sofokles: Kuningas Oidipus

Södergran: Tulevaisuuden varjo

Hosseini: Leijapoika (ja Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat. Mitenniin mulla on muka tapana jumittaa jossain tietyssä kirjailijassa?)

Satrapi: Persepolis: iranilainen lapsuuteni

Pulkkinen: Raja

Valtonen: Siipien kantamat

Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Näistä blogissa on esiintynyt vain Kotiopettajatar... Hups. Onneksi keskustelua on käyty sen lisäksi Oidipuksesta ja Persepoliksesta, ja keskusteluaika on sovittu Rajasta ja Siipien kantamista (olettaen että kirjadiplomiluotsi saa Siipien kantamat luettua siihen mennessä).

Vähän on kyllä nyt kuiva ja tynkä tämä päivitys, mutta laitetaan loppuun vielä saldo ja lupaus siitä, että kirjat eksyvät kyllä tännekin ihan omiksi kirjoituksikseen.

SALDO:

Maailmanklassikot 2/6

Suomiklassikot: 1/6

Ulkomainen nykykirjallisuus: 2/4

Kotimaa nyt: 3/4, joista

Romaanit: 4/5

Novellit tjs.: 1/1

Runot: 1/2

Näytelmät: 1/2

Muut: sarjakuva, 1

Niin, ja tosiaan nyt on lainassa Pahan kukkia ja Vihan hedelmiä (kuulostaa ihan kauppalistalta, muista tuoda rasvatonta maitoa ja vihan hedelmiä, joo ja sit jos sulla on aikaa niin käy hakemassa vielä pahan kukkia niin saadaan olkkariin vähän väriä), niin että helpotusta maailmanklassikoiden tilanteeseen on tulossa. Niin ja kesken on Kun on tunteet, niin että ei suomiklassikotkaan ihan hirveän pahasti ole jäämässä jälkeen.

"Hämärä tyyppi, kun muille aurinko paistaa."

Runot. Nuo symmetrisesti asetellut lauseenpätkät täynnä metaforista kuvailua kätkien elämän tarkoituksen yhdelle paperinpalaselle. Nuo sanajärjestystä, yksinkertaista ajattelua ja tasapaksuja tunnetiloja uhmaavat sanat toistensa jälkeen. Suuri osa ihmisistä ei niitä ymmärrä. Jotkut eivät halua yrittää. Jotkut taas haluavat, mutta eivät pysty. Tiedä sitten kumpi on parempi, ymmärtää vai olla ymmärtämättä. Ihan yleisesti elämässä.

Olen aina rakastanut runoja. Jokin niissä vain on. Ehkä se eteerisyys, se sanojen estetiikka. Ehkä se miten se vetää sisälle ensimmäisessä säkeessä ja kun olet lopettanut tunnet joko valaistuneesi, hämmentyneesi tai parhaimmillaan kyseenalaistat koko olemassaolosi. Omalla tavallaan runot ovat kuin vuoropuhelua sinun ja mielikuvitusystäväsi kanssa. Rajoja ei ole. Ei aiheissa, ei sanavalinnoissa. Ihan kuin joku antaisi sinulle kasapäittäin ajatuksia noin kymmenen virkkeen avulla, mutta kuitenkin lopulta, on luodut ajatukset sinun omiasi.

Halusin aloittaa kirjadiplomin ensimmäiset kirjat runokirjoilla. Se vain tuntui oikealta, kotoisalta. Halusin jotain modernia. Ei loppusointuja. Jollain tavalla loppusoinnuttomien runojen epätäydellisyys on minusta kiehtovampaa ja osaltaan myös, lohduttavampaa. Kirjastoreissulta mukaani lähtivät siis Leonard Cohenin Kaipauksen kirja sekä Wislawa Szymborskan Ihmisiä sillalla.

Leonard Cohenin vuonna 2006 julkaistu runokoelma oli lukukokemuksena hieman erilaista runoutta mihin olen yleensä tottunut. Kieli vaihteli tyyliltään huomattavasti eri runojen välillä kuvailevasta romattisvivahteikkaasta tyylistä ronskiin, lähes pornografiseen kirjoitustapaan. Runojen pääteemoina esiintyivät rakkaus, naiskauneus, yksinäisyys, epäoikeudenmukaisuus sekä uskonto.
Runojen teemoja ja yleisilmettä väritti Cohenin piirtämät ja kuvittamat kuvat runojen keskellä.

"En pystyisi tappamaan

Niin kuin te tapatte

En pystyisi vihaamaan

Yritin onnistumatta

 

Ei Ihminen voi nähdä

Suurta suunitelmaa

Tai kuka tulee jäämään

Viimeiseksi lajissaan

 

Tarina on kerrottu

Totuuksin ja valhein

Maailma on sinulle annettu

Joten väliäkö sillä"

 

 

"Vauhdin tarve

viinin tarve

nautinnon tarve

selkärangassani

 

tarvitsen kättäsi

vetämään minut turvaan

tarvitsen nesteidesi

tuoksun sieraimiini."

 

 

Wislawa Szymborska ja Ihmisiä sillalla (2006). Huh huh. Tämä kirja oli silmiä avaava. Jokaiselle, joka rakastaa miettiä filosofisia kysymyksiä, tämä kirja on kultaa ja mirhaa ja kaikkea mitä maan päältä voi löytää. Tämä kirja, nämä runot, vetävät sisälleen. Sen kysymykset vaivaavat päätä seuraavan aamuna, iltana. Mutta toisaalta, eikö se olekin jokaisen kirjailijan tarkoitus. Saada ihmiset ajattelemaan.

 

Szymborskan runot huokuvat tuskaa ihmiskuntaa kohtaan. Kysymyksiä kysymyksien jälkeen. Kaiken oletetun kyseenalaistamista. Suurimpina teemoina ovat ehdottomasti kohtalo, oikea ja väärä, ihmisyys, ihmisten väärät prioriteetit, tietämättömyys sekä kuolema. Näitä runoja lukiessa täytyy osata lukea rivien välistä sekä kyetä filosofiseen pohdintaan ymmärtääkseen täysin runojen sanoman (jos se edes on muille kuin itse runoilijalle mahdollista). Nämä runot eivät ole suunnattu heikkohermoisille. Oman olemassaolon kyseenalaistaminen tämän kirjan myötä on väistämätöntä.

 

Ehdottomasti nykyisin yksi lempirunokirjoistani. Aiheet. Sanojen käyttö. Metaforiikka. Vau.
 

 

 "Elämä pikatoimituksena.

Näytäntö harjoittelematta.

...

En tunne roolia, jota esitän.

Tiedän vain, että se on minun,

enkä voi sitä vaihtaa.

...

Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.

Joka askeleelta kompastun vieraisiin asioihin."

 

 

"Jospa tämä kaikki

tapahtuukin laboratoriossa?

Yhden lampun alla päivisin

ja miljardin öisin?

 

Jos me olemmekin koesukupolvia?

..."

 

-Veera