Tuhat loistavaa aurinkoa

”Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät, tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa kätkeytyvät.”

Khaled Hosseinin vuonna 2007 julkaistu romaani Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo tarinan paitsi kahdesta naisesta, myös Afganistanin pääkaupungista Kabulista. Päähenkilöitä ovat Mariam ja Laila jotka ovat kumpikin Kabulilaisen suutarin, Rashidin vaimoja. Tarina alkaa 50-luvun lopulla syntyneen Mariamin nuoruudesta ja päättyy Lailan kasvettua aikuiseksi 2000-luvun alussa. Päähenkilöt ja heidän elämäntarinansa ovat fiktiivisiä, mutta Kabulin historiankuvaus on todellista. 

Mariam asuu Luoteis-Afganistanissa sijaitsevan Heratin kaupungin liepeillä äitinsä kanssa. Hän on rikkaan kaupunkilaisen Jalilin avioton tytär. Äitinsä kuoltua Mariamin isä naittaa tyttärensä Kabulilaiselle Rashidille ja Mariam joutuu muuttamaan kauaksi kotoaan pääkaupunkiin. Vuosien kuluessa Rashid pettyy ja katkeroituu, kun Mariam ei synnytä hänelle poikaa. 

Lailan perhe asuu samalla kadulla Rashidin ja Mariamin kanssa. Levottomuuksien aikaan Lailan talo pommitetaan maan tasalle ja hänen vanhempansa kuolevat. Rashid pelastaa Lailan ja hän ja Mariam hoivaavat tämän kuntoon. Lailan parannuttua Rashid ottaa hänet vaimokseen. Laila suostuu, kun hän kuulee rakastamansa pojan, Tariqin, kuolleen ja huomaa olevansa raskaana ja odottavansa Tariqin lasta.  Mariamin ja Lailan yhteiselo alkaa huonoissa merkeissä, mutta heidän suhteensa syvenee syväksi ystävyydeksi. Talibanien valtaamassa Afganistanissa naisten asema on heikko eivätkä naiset mahda mitään ilkeälle ja väkivaltaiselle aviomiehelleen. Lopulta heidän onnistuu paeta. 

”Zalmai, joka on vastikään katsonut Teräsmiehen nauhalta, ei ymmärrä miksi afganistanilaisen pojan nimi ei voisi olla Calrk.”

Afganistan on islamilainen valtio. Uskonto on osa ihmisten jokapäiväistä elämää ja näkyy mm. pukeutumisessa ja sukupuolirooleissa. Mariam ja Laila olivat molemmat hyvin nuoria, kun heidät naitettiin itseään huomattavasti vanhemmalle Rashidille. Lailan mennessä naimisiin Rashidilla oli jo yksi vaimo, Mariam. Moniavioisuus on hyväksyttävää islamin lain, sharian mukaan. Sukupuoliroolit ovat yhteiskunnan perusta. Mies on perheen pää ja vastaa elatuksesta. Naisen on toteltava miestä ja vastattava kodinhoidosta. Rashid edustaa perinteisiä arvoja. Hän määrää molemmat vaimonsa käyttämään koko vartalon peittävää burqaa heidän liikkuessaan ulkona. Mariam ja Laila hoitavat kaikki kotityöt. Rashid osoittaa ainoastaan kiinnostusta poikaansa Zalmaita kohtaan. Azizan, joka on tyttö, hän jättää lähes täysin huomiotta.

Erilaista perhemallia edustaa Lailan perhe. Hänen isänsä on korkeasti koulutettu ja uskoo tasa-arvoon. Hän kannustaa myös Lailaa opiskelemaan. Lailan nuoruudessa kommunistihallinon aikaan naisten asema parantui. Kehitys kuitenkin katkesi islamististen ääriajattelijoiden noustua valtaan ja tiukennettua lakeja. Sitä ennen varsinkin Kabulin kaltaisissa suurkaupungeissa juuri Lailan isän kaltaiset korkeasti koulutetut kaupunkilaiset olivat melko länsimaalaistuneita. Naiset pukeutuivat vapaammin ja ihmiset kävivät katsomassa Hollywood-elokuvia.

Mariamin ja Lailan elinaikana Kabulin ja koko Afganistanin historiaa varjostavat jatkuvat konfliktit ja levottomuudet. Kaupungistuva ja liberaalimpi kaupunkilaisväestö suhtautuu vapaammin islamin uskon oppien noudattamiseen, kun taas maaseudulla elävät heimot pyrkivät säilyttämään perinteet. Neuvostoliiton hyökkääminen Afganistaniin ja kommunismi aiheuttavat vastustusta varsinkin perinteitä vaalivissa. Neuvostojoukkojen lähdettyä erilaiset armeijan, hallituksen ja kapinallisten ryhmittyvät taistelevat vallasta. 

”Tämä oli sopiva loppu niin sopimattomasti alkaneelle elämälle.”

Kohtaus, joka teki suurimman vaikutuksen, oli kolmannen kirjan loppu, Mariamin kuolema. Niinkuin hänen elämänsä myös kuolema oli epäreilu. Hänen äitinsä oli katkeroitunut ja ikävä Mariamia kohtaan ja isä ei oikeasti juuri välittänyt hänestä, vaikka esitti mukavaa. Aviomies Rashid oli ilkeä ja väkivaltainen. Mariamilla ei juuri ollut mahdollisuutta tehdä omia valintoja tai kokea onnea. Hänet tekivät onnelliseksi Laila ja tämän lapset, joista tuli hänen perheensä. Heitä lukuunottamatta elämä kohteli häntä kaltoin ja vaikka hän onkin fiktiivinen hahmo, hänen kohtalonsa ovat jakaneet monet alistetut naiset, mikä tekee minut vihaiseksi. Mariamin kohtalo osoittaa, ettei elämässä aina ole onnellisia loppuja joissa paha saa palkkansa.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta ei miellyttävää luettavaa. Epäoikeudenmukaisuus, väkivalta ja sorto jota naiset joutuivat kokemaan suututti. Samoin ikävää luettavaa olivat maan jatkuvat levottomuudet. Romaani tarjosi kuitenkin mahdollisuuden tutustua lähemmin Afganistaniin ja ihmisten elämään. Se auttoi ymmärtämään ja hahmottamaan vaikeaselkoista historiaa ja yhteiskuntaa, sekä länsimaisista poikkeavaa arvomaailmaa.

”Ei näiltä kulmilta. Ei vain Kabulista. Vaan koko Afganistanista. Lähtisi pois.”

Khaled Hosseini syntyi 1965 Kabulissa. Hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin 1980. Hosseini on YK:n pakolaisjärjestön hyvän tahdon lähettiläs ja hän on perustanut oman säätiön tukemaan afganistanilaisia pakolaisia. Hänen kirjansa Leijapoika (2003), Tuhat loistavaa aurinkoa (2007) sekä Ja vuoret kaikuivat (2013) ovat olleet maailmanlaajuisia myyntimenestyksiä. Ne kertovat afganistanilaisten kohtaloista.

Joel Lehtonen

Tällä kertaa keskityn postauksessa kirjan sijaan kirjailijaan. Luin Joel Lehtosen romaanin Rakastunut rampa.

1881 Säämingissä syntyneen Joelin elämä ei alaknut lupaavasti. Hän oli avioton lapsi, jonka talousahdinkoinen äiti antoi huutolaiseksi kun Joel oli puolivuotias. Onni kuitenkin kääntyi Joelin ollessa 12. Papin leski Augusta Wallenius adoptoi pojan ja kasvatti tämän. Sukunimeksi Joelille tuli Lehtonen, nimi joka paljastaa hänen perhetaustansa. Joel pääsi kouluun ja eteni aina Helsingin yliopistoon asti.

Yliopistoura jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Lehtonen erotettiin rangaistukseksi osallistumisesta kutsuntalakkoihin vuonna 1902. Monen muun aikalaiskirjailijan tavoin Lehtonen työskenteli useissa sanomalehdissä. Hänen varhaisin tuotantonsa edusti uusromantiikan tyylisuuntausta ja käsitti runoja ja mm. romaanit Matleena ja Paholaisen viulu. Tunnetuin Lehtosen teoksista on Putkinotko-sarja, jonka inspiraationa olivat hänen Inhanmaan tilalla viettämänsä kesät. Lehtonen osti tilan asumukseksi velipuolensa perheelle ja kesäpaikaksi itselleen. Velipuoli hoiti tilaa ja Lehtonen kestitsi kesävieraitaan, hoiti reumaansa ja puuhasteli puutarhassa.

Maaseudun rauhan tasapainoksi Lehtonen vietti boheemia taiteilijaelämää juhlien muiden kulttuurivaikuttajien kanssa ja matkustellen ulkomailla. Matkat herättivät hänen kiinnostuksensa ulkomaista kirjallisuutta kohtaan ja hän toimi myös kääntäjänä. Lehtosen käännöksiin kuuluu mm. Alexander Dumasin romaaneja. 

Lehtosella oli joitakin suhteita nuorempana, mutta naimisiin hän meni vasta 1920 samana vuonna, jona hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke. Lehtonen ja Lydia Thomasson ehtivät olla naimisissa 14 vuotta, Lehtosen kuolemaan saakka. Lehtosen terveys oli ollut heikko koko hänen elämänsä ajan ja viimeisinä vuosinaan reuma ja sitä seurannut masennus vaivasivat häntä pahasti. Reuman vietyä kirjoituskyvyn Lehtonen hirttäytyi työhuoneensa kattoon maalatun tähtitaivaan alla.

Paljain jaloin

Paljain jaloin sai odottaa vuoroaan melko kauan, sillä säästelin teosta runoiltaa varten. Kun suunnitelmat sitten muuttuivat on kokoelman lukemisesta vierähtänyt jo useampi kuukausi. Runokokoelmat ovat yleensäkin melko lyhyitä ja nopealukuisia, tosin runot vaativat usein jonkin verran sulattelua ja pähkäilyä. Nyt palauttelin uudestaan mieleeni runoja viime kesältä ja selailin kirjaa etsien vanhoja suosikkejani. Paljain jaloin kirjaa ei kyllä voinut lukea, sillä viime kesä oli poikkeuksellisen kylmä.

Pidin kokoelmasta paljon. Runot olivat erittäin kauniita niin sisällön kuin rytminsäkin puolesta. Sen sijaan en pitänyt Väinö Kunnaan kuvituksesta. Mustavalkoisten kuvien graafinen ja kulmikas tunnelma ei mielestäni käynyt yksiin kuulaan lyyristen runojen kanssa.

Kokoelman runoja yhdistävänä tekijänä voikin pitää juuri niiden "sointia". Runot ikään kuin kuulostavat samalta tai ovat samaa värimaailmaa jos nyt oikeen synesteettisiksi heittäydytään. Aiheet sen sijaan vaihtelevat melko laajasti. Runoista löytyy viitteitä antiikin taruihin esimerkiksi runossa "Kuva" puhutaan Narsissoksesta ja yhden runon nimi on "Kalypson vanki". Toista ääripäätä taas edustaa hyvinkin arkisen tilanteen kuvaava "Pallokentällä". Osa runoista käsittelee abstraktimpia aiheita kuten rakkautta sekä muita tuntemuksia. Luonnon elementtejä käytetään usein kuvaamaan runon puhujan tuntemuksia erilaisin kielikuvin.

Suurin osa runoista on perinteisiä mitallisia runoja, mutta viimeinen runo "Havahtuminen" on vapaamittainen ja muistuttaa ulkoasultaan pikemminkin otetta jostakin proosateoksesta. Säkeistöjen pituuksissa on vaihtelevuutta. Kaikissa runoissa on useampia säkeistöjä. Osassa ne ovat kaikki keskenään samanmittaisia toisinaan taas erimittaisia. Säkeenylitys on yleinen tehokeino, joka toistuu lähes jokaisessa runossa ja luo osaltaan runoille ominaista rytmiä.

Omia suosikkirunojani ovat "Partaalla" ja "Paljain jaloin". "Partaalla" on melko synkkä kun taas "Paljain jaloin" -runossa on havaittavissa tiettyä optimismia ja sisua. "Partaalla", jonka ensimmäinen säe kuuluu: "Minä pelkään huoneessani.", kuvaa tunteita jotka ovat tuttuja kaikille, jotka ovat joskus pelänneet pimeää. Sitä tunnetta, kun valon sammutettuaa. Odottaa unen tuloa pimeässä huoneessaan mielikuvituksen loihtiessa mitä kauheimpia kauhukertomuksia ikkunaan rapisevan oksan tai räystäältä tippuvan veden inspiroimana.

Siinä missä "Partaalla" runon puhuja odottaa kauhusta lamaantuneena, käyvätkö hänen kuvittelemansa kauhut toteen "Paljain jaloin" runon puhuja jatkaa matkaansa paljain jaloin kaikista haavoista ja naarmuista huolimatta. Päättäväisyyttä korostaa entisestään säkeistö: "Mutta niinkuin/ matkan aloin,/ päätän myös sen:/ paljain jaloin." Säkeistöstä löytyy vastakohtapari alku ja loppu. Se kertoo osaltaan, kuinka periksiantamattmasti puhuja pyrkii taittamaan matkansa kivuistaan huolimatta. Ja kaikki jotka joskus ovat taivaltaneet paljain jaloin tietävät, että se saattaa olla hyvinkin kivuliasta.

Vänrikki Stoolin tarinat

Runeberg kirjoitti teoksensa luodakseen Suomelle historiaa nationalismin ja kansallisromantiikan hengessä. Teos esittelee laajan joukon henkilöitä Suomen sodassa. Teos on kuitenkin suurelta osin fiktiivinen samoin kuin sen hahmotkin. Runeberg onnistui ainakin osittain tavoitteessaan. Sotien aikana toimi Lotta Svärdin nimeä kantava yhdistys, kaupasta saa nykyään ostaa Sandels-olutta ja kaikki tuntevat tarinan Sven Tuuvasta. 

Nyt on tullut aika päivittää teosta. Sotatarinoita minulla ei ole kerrottavana, Suomessa nimittäin on eletty rauhan aikaa jo yli 60 vuotta. En ole myöskään käynyt armeijaa, joten kutsuttakoon runoja Abiturientti Pälän lisäyksiksi. Tässä siis Vänrikin hengessä muutama tarina tavallisista ihmisistä nyky-Suomessa.

Kalastaja

Hän asui taloaan kylässä jot' pellot ympäröi, 

vaan kuokkaa pitänyt ei kädessä, sil syötistään kala söi.

Ei viikkoa istunut aloillaan, jo kuuli kutsun sen, 

kun Ahti loiskutti laineita, jo rantaan kiiruhtaen

Venehen vesille peruutti hiacellaan, 

ja pakit kaikki lastas kyytin mi mahtui purtehen, 

ja ajoi ulapalle kalaa odottaen

Illalla kotiin palatessaan veisti uuden uistimen, kaloja houkuttamaan, 

taidon tuon myös tunti muut, 

ja pian loppua uhkas uistinpuut

"Jos ei ota hauki onkehes, n

iin perutaan kauppa turha se."

Lupas ottipeliä uutta antaessaan, 

ei joutunut ostaja katumaan

Vaan auvoa pelkkää ei ollut tuo, 

löytää ongelmat myös saalistajan taitavan luo. 

Moottori sammuvi tykkänään,

Jo jää kalastaja rannalle nieleskelemään.

Kova on kohtalo istua, 

kuivalla maalla kyhjätä, 

jo tuskan hiki valuu kaulukseen, 

kun kauhukseen ei pääse vesille.

Mut kauaa ei murhe vainoa, 

kun vene tuo ole ei ainoa,

joka kalastajaa kannattaa,

ja pian kohti Ruotsinmaan suuria lohia

 käy tie kera toverien kalastaa

Niin taas auvoa, onnea on täynnä mieli, 

kun kotiin pakastimen täyteen kaloja viepi, 

miss' perhe odottaa, 

ja taas kalaa vuoden tarpeisiin halajaa.

Emäntä

Oli nainen nuori vaan, kun vei tie pappilaan kanssa miehen, 

jos taitanut ees ois ruotsin kielen, vaan ei se jäädä saipi,

nyt kuitenkin mamma ja pappa tyttösen pienen.

Niin joutui vuodet, kasvoi lapsi ja maailmaan lähti, taasen mamma ja pappa kaksistaan.

Kunnes hautaan vei miehen, melkein kuin puolitiehen elon tään.

Nyt omassa talossaan itsekseen, jo elämän myrskyissä selvitsee.

Vaan tyhjässä pirtissä yksin ei istu ja voihki, vaan hihat käärii ja talossa häärii. 

Ystävät monet ja lapsoset nuo toivottaa kotiinsa pöytään koreaan.

On työtä paljon se pelota ei, vaan toimeen ryhtyy, vaik epäillä saattaa muut kestääkö vanhan luut.

Se kuitenkin huoli on tyhmän ja aran, ei ole talo vanhusparan, vaan nuoreksi vahvaksi itsensä tuntee mut muistoja kertynyt on monen saran:

Metsän rajasta ovelle kerran eksyi mesikämmen, sen kanssa katseen vaihtoi jot' kutsui sisälle. Vaan tarttunut ei otso tarjoukseen, se kääntyi pois palas siimekseen metsän sen.

Nyt katsoo keinutuolistaan sukupolvea nuorta. Pienintä ken tapaa ensiaskeliaan, ei kanna huolta huomenestaan. Ympärillään suku, mi varjelee hyvin ja hiljaa hymyää paikaltaan myös suvun viisain, ylin.

Nälkätaiteilija

Kafkan novellit eivät ole sellaista kirjallisuutta, jota luetaan huvin vuoksi aurinkoisena päivänä uimarannalla, mutta on aina hienoa, kun kirja imaisee mukaansa ja herättää ajatuksia. 

Novellit ovat absurdeja ja niitä piti lukea ja pohtia useaan kertaan, että niistä sai jotakin irti. Arkipäiväisyys sekä epäloogisuudet ja mahdottomuudet sekoittuivat keskenään tunnelmaltaan unenomaisiksi tarinoiksi. 

Erotuksena uniin, jotka yleensä ovat vailla järkeä, novelleissa on selvästi punainen lanka, joka vie niitä eteenpäin. Sen löytämistä Kafka ei kylläkään ole tehnyt helpoksi. Ajatusta oli todella vaikea seurata, sillä teksti polveili ja kieli oli mutkikasta. Kaikkissa on sama vaikealukuinen kirjoitustyyli ja teemat ovat samankaltaisia.

Teemoja oli välillä melko hankala erottaa. Mielestäni useiden novellien teemana on yhteiskuntakritiikki. Esimerkiksi Hiilisangolla ratsastajan teemoja ovat myötätunto ja lähimmäisenrakkaus (tai sen puute) ja  Nälkätaiteilijan teemana taiteen merkitys yhteiskunnalle ja taiteilijalle itselleen. Useissa novelleissa on kyse ihmisten välisistä suhteista tai yksilön suhteesta yhteiskuntaan.

Novellien henkilökavalkadi on moninainen. Suurin osa keskeisistä henkilöistä on miehiä, jotka jollain tavalla jäävät vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ulkopuolelle. Ihmisten kiinnostus Nälkätaiteilijaa kohtaan lakkaa ja hän ikään kuin kuihtuu pois unohdettuna. Kiinalaismies Kun Kiinan muuria rakennettiin -novellissa pohtii omien kehotustensa vastaisesti yhteiskuntajärjestelmää ja lähes päätyy johtopäätökseen päätöksentekijöiden vallanahneudesta, mistä puhuminen on tabu.

Suosikkinovellini oli kokoelman nimikkoteos Nälkätaiteilija. Se kertoo nälkätaiteilijasta, joka kiertää esiintymässä ympäri Eurooppaa paastoten keskeiselle paikalle sijoitetussa häkissä neljäkymmentä päivää kerrallaan. Paaston lopussa taiteilija autetaan suurin juhlamenoin ulos häkistä ja hänele syötetään juhla-ateria. Taiteilijan "managerina" toimii impressaario, joka hoitaa esitysten järjestelyt ja kiertää taiteilijan kanssa esiinntymässä.

Novelli käsittlee mielestäni mielenkiintoisesti ihmisten taidekokemusta. Nälkätaiteilija on omistanut taiteelleen koko elämänsä, vaikka se tuottaakin hänelle tuskaa. Impressaariolle esitys on keino tehdä rahaa. Yleisö puolestaan ei varsinaisesti pidä esitystä taiteena ja epäilee esityksen aitoutta. He käyvät katsomassa paastoamista muutaman kerran, mutta sitten heidän mielenkiintonsa lopahtaa. Nälkätaiteilijan esiintymistä ei edes varsinaisesti nähdä taiteena. Hän joutuu lopulta sirkukseen eläinhäkkien viereen. Yleisölle taiteilija on pikemminkin jonkinlainen friikkisirkuksen kummajainen.

Nälkätaiteilijassa kiehtovinta on taiteilijan täydellinen omistautuminen taiteelleen. Toisaalta on melko kauheaa, että taiteilijan pakkomielle itseään vahingoittavasta "taiteesta" on niin suvereeni. Toinen milenkiintoinen seikka ovat nuo edellä käyttämäni lainausmerkit, jotka viittaavat taiteen filosofiaan. Kuka määrittää taiteen? (Nälkä)taiteilija vai yleisö? Filosofisia ja moraalisia kysymyksiä sekä unenomaisia jopa painajaismaisia elementtejä yhdistelevä Kafka on haastava, mutta erittäin kiinnostavaa luettavaa. 

PS. Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

Suuri illusioni

Suuri Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja myös ensimmäinen Waltarin teos, jonka olen lukenut. Tartuin kirjaan, koska halusin aloittaa helposta ja kahden niteen järkäle Sinuhe tuntui liian suurelta. Pidin Suuresta illusionista ja myöhemmin lukemastani Sinuhesta vielä enemmän.

Romaanin 40-vuotisjuhlan kunniaksi tehtyyn uusintapainokseen on lisätty Wlatarin itsensä kirjoittama esipuhe. Siinä hän kertoo häpeävänsä esikoisromaaniaan ja kuvaa sitä keskenkasvuisen varhaiskypsän pojan tuotokseksi. Minämuotoisen kertojan (ehkä myös osittain itse kirjailijan?) sielunmaisema ja nuoruuden ahdistus välittyvät vahvasti. Minua kirja kosketti ja pystyin samaistumaan siinä kuvattuihin tunteisiin, olenhan itsekin nuori. Runollisuus ja tunnelmaa luova kerronta olivat ihanaa luettavaa, joskin vanhemman lukijan näkökulmasta teos voi vaikuttaa melko siirappiselta ja tekotaiteelliselta. Aivan vaivattomasti kirja ei kuitenkaan auennut, sillä maailma on muuttunut julkaisuvuodesta 1928. Romanttiselta ja jännittävältä tuntuva lähes eksoottinen viime vuosisadan alku avautui hiukan enemmän romaanin myötä. 

Yhtäläisyyksiä nykyaikaankin löytyy. Hart, romaanin kertoja ja päähenkilö, sotkeutuu monimutkaiseen kolmiodraamaan entisten rakastavaisten kohtalokkaan Caritaksen ja kyynisen maisteri Hellaksen kanssa. Caritas on moderni, rohkea ja hurmaava eikä Hart voi vastustaa häntä, vaikka Hellas yrittääkin varoittaa häntä. Hartin on kuitenkin vaikea ottaa todesta kivisydämiseltä kyynikolta vaikuttavan Hellaksen puheita varsinkin, kun Hellas piikittelee Caritasta pahemmin kuin ketään muuta. Totuus kuitenkin on, että Hellas yhä rakastaa Caritasta, mikä on osasyy hänen masennukselleen. Hellas on myös kateellinen Hartille osittain Caritaksen vuoksi. Samaan aikaan hän pitää Hartia parhaana ystävänään, sillä Hart on harvinaisen vilpitön ihminen. Tämä ihmissuhdekimppu kelpaisi varmasti moneen nykyaikaiseen tv-sarjaan.

Suuri illusioni on varsinainen lukutoukan päiväuni: loistavan kirjailijan esikoisromaani on tunnelmaltaan lumoava ja koska Waltari oli erittäin tuottelias, on jäljellä vielä hyllykaupalla lisää!

Norma

Sofi Oksanen on yksi kuuluisimmista ja menestyneimmistä suomalaisista nykykirjailijoista. En ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan, mutta tiedän kirjojen käsittelevän mm. naisten asemaa. Olen saanut käsityksen, että kirjat kuvaavat epäkohtia melko raadollisesti, eikä tämänkaltainen kirjallisuus juuri kiinnosta minua. Siksi yllätyin positiivisesti saatuani Norman ensi kertaa käteeni. Takakannen juonikuvauksen perusteella kirja ei vaikuttanut lainkaan siltä, mitä Oksaselta olisi voinut odottaa. Lisäksi kirja itsessään oli esineenä erittäin esteettinen. Kansien ulkoasu on kaunis. Hieman ärsyttävää, joskin ymmärrettävää, oli kirjailijan korostaminen sisäkansilla. Sieltä löytyi lainauksia Oksasen edellisiä kirjoja ylistävistä arvosteluista ja romaanin henkeen sopiva kuva kirjailijasta. 

Itse lukukokemus oli, ehkä osottain korkeista odotuksistani johtuen, pettymys. Luin kirjan tylsistyneenä loppuun lähinnä diplomia varten ja koska inhoan jättää kirjoja kesken. (Kesken jääneet kirjat jäävät kaivertamaan mielen perukoille ja vääntävät vatsaa joka kerta, kun niiden ohi kävelee kirjakaupassa tai kirjastossa. Lisäksi on tavattoman tyhmää ja kiusallista kertoa että: "Kyllä, olen lukenut kirjan -osittain.")

Normassa ei periaatteessa ole mitään vikaa. Kirja on jännittävä ja yllättävä trilleri. Kerronta etenee analyyttisen draaman mukaan: Norman äiti Anita on hypännyt metron alle Sörnäisissä -näennäinen itsemurha. Norma yrittää selvittää, mikä ajoi äidin riistämään oman henkensä samalla, kun yrittää selvitä äidin velkoja penäävästä mafiasta. Yliluonnolliset elementit limittyvät uskottavasti tarinaan. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Romaanin henkilöt jäivät etäisiksi eivätkä herättäneet myötätuntoa. Kirja nosti esille naisten kehoihin liittyvän bisneksen epäkohtia. Kuinka köyhät naiset myyvät hiuksensa ja vuokraavat kohtunsa rahan ja paremman elämän toivossa. Todellisuudessa eettisesti epäilyttävästä ja osittain laittomasta toiminnasta rikastuvat lähinnä miehet. Itse käyn melko harvoin kampaajalla eikä lapsenhankintakaan ole mitenkään ajankohtaista joten näidenkään aiheiden kautta en saanut otetta romaanista.

Punaisen langan pää löytyi oikeastaan vasta katsottuani Oksasen haastattelun. Oksanen sanoo haastattelussa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1442979679068) alkaneensa aluksi kirjoittaa modernia satua Tähkäpäästä. Siitä, minkä hän oli tarkoittanut novelliksi kasvoikin kokonainen romaani. Tähkäpään pohjalta tarinaa on helpompi ymmärtää. 

Tähkäpää-sadussa noita on teljennyt Tähkäpään korkeaan torniin ja kasvattaa hänet siellä eristyksissä ulkomaailmasta. Myös Norman elämä on rajoittunutta. Äiti tyrmää Norman haaveet normaalista elämästä; vakituisesta parisuhteesta, lapsista ja ystävistä maalailemalla uhkakuvia Norman salaisuuden paljastumisesta. Paljastuttuaan Norma voisi äidin mukaan joutua laboratorioon koekaniiniksi tai friikkisirkuksen ohjelmanumeroksi. Normalla, kuten sadun Tähkäpäällä, on taikahiukset jotka kasvavat niin, että Norman täytyy leikata ne joka päivä. Kasvu kiihtyy entisestään jos Norma hermostuu tai stressaantuu. 

Norma on kuitenkin moderni satu eikä onnellinen loppu pelastavine prinsseineen ole niin yksinkertainen. Läpi romaanin jatkuva epäilys siit, kehen voi luottaa ei hellitä viimeisillä sivuillakaan. Ensikosketukseni Oksaseen ei ollut sellainen kuin olin kuvitellut, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että palaisin hänen kirjojensa pariin myöhemmin.

Missä kuljimme kerran

Vuoden 2006 Finlandiavoittaja on kertomus kaupungista ja kaupunkilaisista. Fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa kun 1900-luvun alun Helsingissä elävien hahmojen tiet kohtaavat, risteävät, kulkevat rinnakkain ja eroavat. Vuosikymmenten vieriessä Helsinkiä koettelevat kapina, itsenäistyminen, sisällissota ja kasvu uneliaasta pikkukaupungista sykkiväksi metropoliksi. Historian käänteet kuljettavat niin köyhiä kuin rikkaitakin helsinkiläisiä. 

Sisarukset Lucie ja Cedric "Cedi" Lilliehjelm ovat varakasta suomenruotsalaissukua. Heitä yhdistää temperamentti, joka saa itsepäisen Lucien kapinoimaan perinteistä naiskuvaa vastaan ja yllyttää kansalaissotaan lähteneen Cedin katkeraan vihaan punakaartia kohtaan. Lilliehjelmien ystävien Eric "Eccu" ja Nita Widingin perheen yllä leijuu sisarusten äidin mielenterveysongelmien vuoksi synkkä pilvi. Lisäksi taiteellinen Eccu näyttää perineen äitinsä synkkyyteen taipuva mielenlaadun. 

Allan "Allu" Kajander on työläisperheen vesa, joka oppii jo nuorena, että köyhän elämä on jatkuvaa selviytymiskamppailua. Päästään terävä jalkapallovirtuoosi ei pääse näyttämään kykyjään, kun perheen rahahuolet ja sairastelu ajavat hänet töihin.

Kansalaissodassa kahtia jakautuneiden välillä taiteilee vanha opettaja ja kirjailija Ivar Grandell, jonka sisällä taistelua käyvät vahva oikeudentunto ja alituinen pelkuruus.

Kerronta vuorottelee henkilöiden välillä. Samat tapahtumat kerrotaan usein moneen kertaan vaihtaen näkökulmaa. Kerronta etenee perinteiseen tapaan, mutta myös esimerkiksi kirjeiden muodossa. Kieli on kaunista ja kuvailevaa, se herättää kaupungin henkiin ja nostaa sen pelkästä tapahtumapaikasta yhdeksi päähenkilöistä. Kaupungin todellinen historia ja sepitettyjen hahmojen tarinat on kudottu taitavasti yhteen. Saumakohdat on häivytetty todellisen miljöön ja tapahtumien lisäksi myös siellä täällä esiintyvillä sivuhenkilöillä, joilla on tutunkuuloisia nimiä kuten Fazer ja Söderström. 

Kirja auttoi hahmottamaan historiallisia tapahtumia paremmin tuomalla ne lähelle tavallisten ihmisten silmien läpi. Seuraavan kerran Helsingin katuja kävellessä kaupunkia katsoo uusin silmin. Menneisyyden kaiut ja katuja kulkeneiden varjot tavoittaa entistä helpommin. Pääkaupungista ollaan kehäkolmosen ulkopuolella montaa mieltä, mutta kirjan luettuaan kaupunkia on hyvin vaikea vihata.