Manillaköysi

Veijo Meren Manillaköysi kuuluu suomalaisiin klassikkoteoksiin, ja olenkin erittäin iloinen että sain sen tämän diplomin merkeissä luettua. Tartuin kirjaan myös sen takia, että muistan siitä olleen puhetta ylä-asteella; tiesin kirjan juonen suunnilleen. Yllätyin taas kerran siitä, kuinka ohut tämä kirja oli: olen aina jotenkin ajatellut, että klassikkoteokset ovat lähes poikkeuksetta paksuja ja vaikealukuisia.

  Vuonna 1928 syntyneen Veijo Meren kuolemasta uutisoitiin viime kesänä, joten hän on senkin vuksi nyt viimeaikoina noussut uudelleen pinnalle. Kirjan luettuani tutustuin Veijo Mereen muutenkin hieman enemmän ja sain selville esimerkiksi sen, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita ulkomailla ja Suomen kirjallisuuden kannalta merkityksellinen hänen proosan alalla tekemien uudistustensa vuoksi. 

  Manillaköysi on vuonna 1957 julkaistu kirja. Se käsittelee jatkosodan aikaisia tapahtumia uudistetulle proosalle tyypillisellä tavalla; henkilöitä on monta, jokainen kertoo omaa asiaansa ja varsinainen juoni jää usein taka-alalle. Manillaköydessä varsinaisena päähenkilönä on sotamies Joose Keppilä. Aivan kirjan alussa hän löytää tieltä moitteettomassa kunnossa olevan manillaköyden, johon hän suhtautuu heti alusta lähtien omistavasti.

  Sotamiesten ei ole sallittua viedä rintamalta mitään ylimääräistä kotiinsa, mutta Joose "kiintyy" löytämäänsä köyteen ja haluaa ehdottomasti viedä sen mukanaan kotiin. Sehän oli hyväkuntoinen, käypä köysi - sota-aikana pulaa oli melkeinpä kaikesta, joten köysikin ilahdutti. Koska hän ei olisi oikeasti saanut viedä köyttä kotiin, hänen täytyy keksiä suunnitelma. Joose kietoo köyden ympärilleen ja laittaa päälleen isomman takin, ettei kukaan huomaisi hänen salakuljettavan köyttä - piikittelyä kasvaneesta ulkomuodostaan hän kyllä saa kuulla.

  Joose aloittaa pitkän junamatkan köysi ympärilleen tiukasti sidottuna. Tässä kohtaa muut henkilöt tarinoineen saavat suuremmankin osan. Jotta matka kuluisi nopeammin, sotamiehet kertovat toisilleen näkemistään ja kuulemistaan toinen toistaan kauheammista asioista. Luulen, että ajantappamisen lisäksi he halusivat myös päästä purkamaan tuntojaan ja sitä kautta keventämään oloaan.

  Matka on pitkä, ja köysi alkaa todella kiristää Joosea. Se aiheuttaa tukalan olon, mutta Joosen on vain siedettävä se, ettei hän jäisi kiinni. Kun hän lopulta pääsee perille, vaimo huomaa hänen tukalan olonsa ja leikkaa köyden irti Joosen ympäriltä. Sinne meni hieno, vaivalla sodasta kuljetettu käyttökelpoinen köysi. 

  Köyden voi tietysti ajatella ihan vain sellaisena kuin se kuvataan: köytenä. Pula-aikana ei ollut varaa valittaa tai olla nirso, ja kaikesta piti ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti. Köydellä voi myös olla symbolisempi merkitys, esimerkiksi sodan aiheuttamat henkiset solmut ja rasitukset, jotka puristavat ja aiheuttavat tukalan olon.

  Kirjan kieli oli paikoin humoristista ja hauskaa luettavaa. Vaikeitakin asioita pystytään teoksessa käsittelemään jollain tavalla huumorin kautta. Tämä tekee kirjan lukemisesta yllättävän viihdyttävän kokemuksen. En voi ehkä sanoa, että kirja aiheineen olisi ollut kevyttä luettavaa, mutta ei se missään nimessa myöskään ollut niin rankkaa kuin tällaisista aiheista kirjoitettu kirja olisi voinut olla. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

2/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt oli itseasiassa ensimmäinen diplomilistan kirja, jonka luin. En olekaan lukenut Anja Snellmanin kirjoja ennen, joten tämä oli hyvä avaus. Nyt hyllyssä odottelee myös hänen teoksensa Parvekejumalat, joka ainakin takatekstinsä perustella kuulostaa mielenkiintoiselta - ihan mahtavaa tämä diplomin suorittaminen ja se, kuinka se laajentaa omaa tietoisuutta laaja-alaisesti!

No mutta itse asiaan. Snellmanin teoksen päähenkilönä on 14-vuotias tyttö nimeltään Jasmin. Hän on yläasteella, ja hän on niin sanottu "kiltti tyttö" - on ajoissa kotona sekä hoitaa koulunsa ja harrastuksensa cheerleadingin esimerkillisesti. Jasminiin oli kirjan alussa helppo samaistua, olin itsekin yläasteella samanlainen. Jasminin äiti on gynekologi, joka vaikuttaa takaumissa toisinaan kovinkin kiireiseltä.

Kiltin tytön asema alkaa muotoutua uudenlaiseksi Jasminin tavattua Lindan. Tuntuu siltä, että Linda on kaikkea sitä, mitä Jasmin ei ole. Linda on villimpi, rohkeampi, omaperäisempi. Linda suhtautuu asioihin ihan eri tavalla, hänen ajattelutapansa eroaa Jasminin ajattelutavasta. Ehkä se olikin juuri se, joka Lindassa kiehtoi Jasminia ja johti siihen, että he tutustuivat ja ystävystyivät. Nyt ennen niin stereotyyppisen kiltin tytön elämään astuu asioita, jotka eivät ole sinne kuuluneet, ja joiden ei olisi tarvinnut sinne välttämättä kuuluakaan. Asetelma on kieltämättä hieman käytetty (jotain tähän suuntaan on havaittavissa esimerkiksi elokuvassa Sisko tahtoisin jäädä), mutta mikäs siinä, kun se kuitenkin kertomuksena toimii.

Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen - ainakin vaihtelua siihen yleiseen, mitä viime aikoina kirjoja lukiessani olen tottunut katselemaan. Kirjassa kertojia on useampia, näistä tärkeimpinä varmastikin Jasminin äiti sekä Jasmin itse. Pätkät, joissa Jasmin on kertojana, kuvaavat aikaa Jasminin katoamispäivästä hänen lapsuuteensa asti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot auttavat muodostamaan kokonaiskuvan Jasminista henkilönä, mikä tuo häntä lukijaa lähemmäs ja lisää ymmärrettävyyttä. Äidin kuvailu taas sijoittuu lyhyemmälle ajalle - hänen osissaan käsitellään paljon sitä päivää, kun tieto Jasminin katoamisesta saavutti Paulan, Jasminin äidin. Jasmin oli ollut isovanhemmillaan hoidossa, ja hän oli ollut kadonnut jo viikon, kun hänen äitinsä sai tietää siitä. Itsesyytöksiä ja surua on väistämättä, ja paljon. Teos käsitteleekin tältä kannalta aikuisen poissaoloa ja sen vaikutuksia.

Tarinaa viedään eteenpäin myös muiden henkilöiden näkemyksien kautta, esimerkiksi lemmikkikaupassa työskentelevän Randin. Pidän siitä kerroksellisuudesta, jonka tämä tuo tarinaan - ihan kuin rakentaisi parven omaan huoneeseensa, jolloin sinne tulee enemmän tilaa. Tällä tavalla näidenkin kansien väliin mahtuu tarinaa enemmän kuin sinne ehkä muuten olisi mahtunut. Kerroksellisuutta ja monipuolisuutta lisää myös se, millaista Jasminin "työ" Lemmikkikaupassa on, ja se että äiti on gynekologi - asiasta on tätäkin kautta esillä useampi puoli.

Jasmin ajautuu Lindan kanssa töihin lemmikkikauppaan. Ajatuksena on tienata rahaa unelmien toteuttamista varten - ja mikäs sen paremmalta kuulostaisi? Nuori ihminen hankkii töitä joiden kautta saa omaa rahaa eikä tarvitsekaan pyytää rahaa vanhemmilta ihan kaikkeen. Esimerkillistä ja oma-aloitteista! Näin minunkin ensimmäisestä kesätyöstäni ajateltiin - varmaan aika monen muunkin nuoren. Tässä tapauksessa erona vain on se, että lemmikkikauppa ei todellakaan ole sitä miltä se näyttää; siellä myydään muutakin kuin vain kissanruokaa.

 Työntekijä Randin pätkässä kuvataan tapahtumia seuraavasti: "Randi ei ole ryhtynyt pohtimaan syitä kaikelle Lemmikkikaupassa näkemälleen ja kuulemalleen. Lido on antanut ymmärtää, että siitä pohdiskelusta ei ole hyötyä, sillä vastauksia ei ole. -- Randi ei siis yritäkään ymmärtää, miten joku mies voi keskellä päivää tuntikausia katsella maksusta alastomia tyttöjä jotka harrastavat yhdyntää monen miehen kanssa yhtäaikaa erilaisissa asennoissa, ja juoda samalla olutta ja syödä sinappiin kastettua makkaraa. Ja lopulta yhtyä itse leikkiin. -- Ohjelmaa on joka ilta kuudesta yökahteen saakka, ja viikonloppuisin paikka on auki aamukuuteen. Ja miten vitun hienovaraisesti kaikki tapahtuukaan, Lemmikkikaupan kautta. Tyttöjen rekrytointi, asiakaspalvelu, kuvaukset, filmiesitykset, materiaalin levittäminen. Online-tuokioitakin on tarjolla melkein kellon ympäri."

Tapahtumat saavat käänteen, kun Lemmikkikaupassa syttyy tulipalo. Palo oli työntekijä Randin sytyttämä. Tässä vaiheessa kuvioihin astuu Kastaja, ja Jasminin katoaminen. Kastaja vie Jasminin mukanaan, eikä Jasmin tunnu olevan pahoillaan. Hän kuvailee, kuinka Kastaja oli aina omanlaisensa, erilainen kuin muut, epämukavat miehet. Jasmin on kaapattuna Kastajan mukana, kaukana poissa Suomesta. Kuitenkaan loppujenlopuksi hän ei tunnu haluavan pois, edes nähtyään äitinsä sinnikkäät yritykset löytää Jasmin. Äiti lupaa, että Jasmin saa tulla kotiin vaikka mitä olisi tapahtunut. Kastaja antoi Jasminille uuden nimen, Ruut. Lopulta Jasmin ei osaakaan enää kuvitella tulevansa kutsutuksi omalla, oikealla nimellään.

Kesääni muunmuassa uskonnon ylioppilaskirjoituksiin lukien viettäessä mielenkiintoista oli pohtia henkilöiden nimiä. Kastaja ja Ruut ovat suoraan Raamatusta peräisin, ja niiden tarkoitusten miettiminen oli mielenkiintoista. Kastaja vaikuttaa ainakin melko selvältä: nimensä mukaan hän "kastaa" ihmisiä, etsii tyttöjä mukaan bisnekseen ja "pelasti" Jasmininkin. Ruut-nimelläkin on selkeä yhteys Raamattuun: Ruut oli nainen, joka halusi jäädä, vaikka häntä pyydettiin lähtemään.

Kirja herätteli pohtimaan ympäröivää todellisuutta ihan eri tavalla. Tätä oikeasti tapahtuu, Suomessakin. Tavallisille tytöille, minun ikäisilleni - ja nuoremmille, kuten Jasmin ja Lindakin olivat. Kaikki ei todellakaan aina ole sitä miltä näyttää, joku niinkin viaton kuin lemmikkikauppa voi kätkeä sisäänsä asioita, joita kenenkään ei tulisi elämässään kohdata. Tiedän, että maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ja sen takia yllätyin todella suuresti siitä, etten ole tullut koskaan ajatelleeksi mitään tällaista tapahtuvan Suomessa. Kehumani kerroksellisuus tosin aiheutti paikoin hieman sekavan tunteen, kun en pysynyt aina perässä että kuka mitäkin kertoo ja missä ajassa mennään. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

1/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Työmiehen vaimo

Aloitin diplomin suorittamisen innoissani, kuten me kaikki. Tulostimme jokaiselle oman kappaleen kirjalistasta, ja kävin sen saman tien läpi valiten samalla itseäni kiinnostavia kirjoja. Ilahduin diplomilistan laajuudesta sekä siitä, että löysin sieltä monia itseäni kiinnostavia kirjoja. Menin pian kirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja, ja nyt tulinkin kirjoittamaan lukemastani näytelmästä, Työmiehen vaimosta. 

Kirjaston näytelmähylly on ennen ollut vieraampi, mutta luulen, että se tulee tässä diplomin suorittamisen aikana muuttumaan. Jouduin selvittämään sen sijainnin tietokoneen avulla ja päästyäni näytelmiä pursuavan hyllyn luokse en enää ihmetellyt, kuinka en ole aikaisemmin löytänyt tietäni sinne - se on niin nurkassa, etten tiennyt niin nurkkaan edes voitavan laittaa hyllyjä.

Työmiehen vaimo on Minna Canthin näytelmä, joka on julkaistu vuonna 1885. En ollut lukenut Canthin tuotantoa ennen tätä, mutta löydettyäni hänen nimensä diplomikirjalistan Suomalaiset klassikot -osiosta minun oli tartuttava teokseen. Ennakko-odotukseni oli, että näytelmä on pitkä ja vaikealukuinen, mutta huojennuin saatuani sen käteen. Lähdin hymyssä suin kotiin tutustumaan tarkemmin tähän teokseen.

Minna Canthin tyylisuunta oli realismi, mikä näkyy vahvasti Työmiehen vaimossa ja varmasti myös muissa hänen teoksissaan. Hän ei pelännyt nostaa esiin tärkeiksi näkemiään asioita, kuten raittiutta tai naisten asemaa, vaikka se hänen kaltaiseltaan naiselta siihen aikaan olikin ennenkuulumatonta. Canth on merkittävässä asemassa Suomen kirjallisuuden kannalta, sillä hän on merkittävä realismin tyylisuunnan uranuurtaja. Merkittävyydestä kertoo jo se, että hän on ensimmäinen (ja toistaiseksi myös ainoa) suomalainen nainen, joka on saanut liputuspäivän.

Kirjan avattuani silmääni osui ensimmäisenä henkilöluettelo, joka helpotti näytelmän seuraamista huomattavasti. Henkilöiden nimet ja heidän asemansa näytelmän kuvaamissa tapahtumissa oli kerrottu selvästi. Päähenkilöt Risto ja Johanna olivat tietysti koko ajan esillä, mutta muita tärkeitä henkilöitä olivat esimerkiksi Riston kaverit Toppo, Kustaa, Heikki sekä Janne, Homsantuuksi kutsuttu Kerttu sukulaisineen sekä Yrjö, mies joka oli kunnollinen ja kirjan ainoita henkilöitä, jotka todella tukivat Johannaa.

Muut henkilöt nostavatkin esiin myös muita epäkohtia kuin miesvaltaisen yhteiskunnan: Kerttu esimerkiksi tuo esiin rasismin, joka on vallinnut aina. Hänen äitinsä on mustalainen, ja tätä leimaa Kerttukin saa kantaa esimerkiksi pilkkanimen ja alentavan kohtelun muodossa.

Pääosassa näytelmässä ovat Risto ja Johanna, työmies ja työmiehen vaimo. Näytelmä lähtee liikkeelle heidän häistään. "Vallan jako" on alusta asti selvä - mies on naisen pää. Se sanotaan kirjassa suoraan jo ensimmäisillä sivuilla, ensimmäisten repliikkien joukossa, ja myöhemmätkin tapahtuvat tukevat tätä toteamusta. Risto esimerkiksi saa avioliiton myötä Johannan pankkikirjan itselleen, Johannan itsensä ansaitsemat ja säästämät rahat. "Mies on naisen pää" on enemmän kuin pelkkiä sanoja - se on teema, joka toistuu koko kirjan läpi vahvana, eikä anna lukijan unohtaa itseään. Tästä esimerkkinä on se, kuinka Johanna kutoo eräälle rouvalle kalliin kankaan. Risto varastaa kankaan myydäkseen sen ja päästäkseen taas juomaan, ja jälleen kerran Ristoa puolustellaan.

Työmies Ristoa ei työnteko niinkään huvita - hän on enemmänkin taipuvainen "pitämään hauskaa" ystäviensä kanssa. Jatkuvasta ryyppäämisestä tietävät kaikki, ja sillä on laaja-alaisia vaikutuksia koko perheeseen. Johanna uupuu siihen, että arki ja sen toimivuus ovat kokonaan hänen harteillaan. Ongelma on kaikkien nähtävillä, mutta jopa muut naiset, joiden kanssa Johanna puhuu, puolustavat Riston käytöstä. Ongelmiin puuttumattomuus ja väärintekijän puolustelu vain koska se nyt vain on aina ollut niin on nostettu esiin, kuten realismin aikana tehtiinkin. Monien tapahtumien kautta tästä kaikesta seurasi lopulta Johannan kuolema - vaikka tarinaa onkin varmasti hieman kärjistetty, ei tätä lukiessa voi olla tuntematta ärtymystä ja inhoa Riston ja muiden häntä puolustaneiden toimintaa kohtaan.

Näytelmän viimeiset vuorosanat, Riston lausumat "Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun" inhottavat kaiken tapahtuneen jälkeen. Hänen vaimonsa on kuollut, heidän lapsensa on annettu muualle eikä rahatilannekaan ole kehuttava. Risto on juuri yritetty tappaa Kertun toimesta, mutta mikään ei avaa hänen silmiään todellisuudelle. Lopun sanat korostavat ärtymystä ja epätoivoa, jotka näytelmää lukiessa ovat muutenkin olleet vahvasti läsnä.

Itse pidin Canthin tyylistä - näytelmä oli selkeä sekä ymmärrettävä ja sanoma tuli perille. Kantaaottava näytelmä ei sisältänyt kaunistelua tai muutakaan turhaa: asia oli ilmaistu sellaisena kuin se oli, mikä tuona aikana on ollut huomattavasti haastavampaa kuin nykypäivän Suomessa. Työmiehen vaimo jätti kaikessa raadollisuudessaan positiivisen kuvan Canthin tuotannosta ja näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään, varmasti suuntaan sinne kirjaston perimmäiseen nurkkaan uudestaankin!