Aloitin diplomin suorittamisen innoissani, kuten me kaikki. Tulostimme jokaiselle oman kappaleen kirjalistasta, ja kävin sen saman tien läpi valiten samalla itseäni kiinnostavia kirjoja. Ilahduin diplomilistan laajuudesta sekä siitä, että löysin sieltä monia itseäni kiinnostavia kirjoja. Menin pian kirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja, ja nyt tulinkin kirjoittamaan lukemastani näytelmästä, Työmiehen vaimosta.
Kirjaston näytelmähylly on ennen ollut vieraampi, mutta luulen, että se tulee tässä diplomin suorittamisen aikana muuttumaan. Jouduin selvittämään sen sijainnin tietokoneen avulla ja päästyäni näytelmiä pursuavan hyllyn luokse en enää ihmetellyt, kuinka en ole aikaisemmin löytänyt tietäni sinne - se on niin nurkassa, etten tiennyt niin nurkkaan edes voitavan laittaa hyllyjä.
Työmiehen vaimo on Minna Canthin näytelmä, joka on julkaistu vuonna 1885. En ollut lukenut Canthin tuotantoa ennen tätä, mutta löydettyäni hänen nimensä diplomikirjalistan Suomalaiset klassikot -osiosta minun oli tartuttava teokseen. Ennakko-odotukseni oli, että näytelmä on pitkä ja vaikealukuinen, mutta huojennuin saatuani sen käteen. Lähdin hymyssä suin kotiin tutustumaan tarkemmin tähän teokseen.
Minna Canthin tyylisuunta oli realismi, mikä näkyy vahvasti Työmiehen vaimossa ja varmasti myös muissa hänen teoksissaan. Hän ei pelännyt nostaa esiin tärkeiksi näkemiään asioita, kuten raittiutta tai naisten asemaa, vaikka se hänen kaltaiseltaan naiselta siihen aikaan olikin ennenkuulumatonta. Canth on merkittävässä asemassa Suomen kirjallisuuden kannalta, sillä hän on merkittävä realismin tyylisuunnan uranuurtaja. Merkittävyydestä kertoo jo se, että hän on ensimmäinen (ja toistaiseksi myös ainoa) suomalainen nainen, joka on saanut liputuspäivän.
Kirjan avattuani silmääni osui ensimmäisenä henkilöluettelo, joka helpotti näytelmän seuraamista huomattavasti. Henkilöiden nimet ja heidän asemansa näytelmän kuvaamissa tapahtumissa oli kerrottu selvästi. Päähenkilöt Risto ja Johanna olivat tietysti koko ajan esillä, mutta muita tärkeitä henkilöitä olivat esimerkiksi Riston kaverit Toppo, Kustaa, Heikki sekä Janne, Homsantuuksi kutsuttu Kerttu sukulaisineen sekä Yrjö, mies joka oli kunnollinen ja kirjan ainoita henkilöitä, jotka todella tukivat Johannaa.
Muut henkilöt nostavatkin esiin myös muita epäkohtia kuin miesvaltaisen yhteiskunnan: Kerttu esimerkiksi tuo esiin rasismin, joka on vallinnut aina. Hänen äitinsä on mustalainen, ja tätä leimaa Kerttukin saa kantaa esimerkiksi pilkkanimen ja alentavan kohtelun muodossa.
Pääosassa näytelmässä ovat Risto ja Johanna, työmies ja työmiehen vaimo. Näytelmä lähtee liikkeelle heidän häistään. "Vallan jako" on alusta asti selvä - mies on naisen pää. Se sanotaan kirjassa suoraan jo ensimmäisillä sivuilla, ensimmäisten repliikkien joukossa, ja myöhemmätkin tapahtuvat tukevat tätä toteamusta. Risto esimerkiksi saa avioliiton myötä Johannan pankkikirjan itselleen, Johannan itsensä ansaitsemat ja säästämät rahat. "Mies on naisen pää" on enemmän kuin pelkkiä sanoja - se on teema, joka toistuu koko kirjan läpi vahvana, eikä anna lukijan unohtaa itseään. Tästä esimerkkinä on se, kuinka Johanna kutoo eräälle rouvalle kalliin kankaan. Risto varastaa kankaan myydäkseen sen ja päästäkseen taas juomaan, ja jälleen kerran Ristoa puolustellaan.
Työmies Ristoa ei työnteko niinkään huvita - hän on enemmänkin taipuvainen "pitämään hauskaa" ystäviensä kanssa. Jatkuvasta ryyppäämisestä tietävät kaikki, ja sillä on laaja-alaisia vaikutuksia koko perheeseen. Johanna uupuu siihen, että arki ja sen toimivuus ovat kokonaan hänen harteillaan. Ongelma on kaikkien nähtävillä, mutta jopa muut naiset, joiden kanssa Johanna puhuu, puolustavat Riston käytöstä. Ongelmiin puuttumattomuus ja väärintekijän puolustelu vain koska se nyt vain on aina ollut niin on nostettu esiin, kuten realismin aikana tehtiinkin. Monien tapahtumien kautta tästä kaikesta seurasi lopulta Johannan kuolema - vaikka tarinaa onkin varmasti hieman kärjistetty, ei tätä lukiessa voi olla tuntematta ärtymystä ja inhoa Riston ja muiden häntä puolustaneiden toimintaa kohtaan.
Näytelmän viimeiset vuorosanat, Riston lausumat "Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun" inhottavat kaiken tapahtuneen jälkeen. Hänen vaimonsa on kuollut, heidän lapsensa on annettu muualle eikä rahatilannekaan ole kehuttava. Risto on juuri yritetty tappaa Kertun toimesta, mutta mikään ei avaa hänen silmiään todellisuudelle. Lopun sanat korostavat ärtymystä ja epätoivoa, jotka näytelmää lukiessa ovat muutenkin olleet vahvasti läsnä.
Itse pidin Canthin tyylistä - näytelmä oli selkeä sekä ymmärrettävä ja sanoma tuli perille. Kantaaottava näytelmä ei sisältänyt kaunistelua tai muutakaan turhaa: asia oli ilmaistu sellaisena kuin se oli, mikä tuona aikana on ollut huomattavasti haastavampaa kuin nykypäivän Suomessa. Työmiehen vaimo jätti kaikessa raadollisuudessaan positiivisen kuvan Canthin tuotannosta ja näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään, varmasti suuntaan sinne kirjaston perimmäiseen nurkkaan uudestaankin!
