Suuri illusioni

Suuri Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja myös ensimmäinen Waltarin teos, jonka olen lukenut. Tartuin kirjaan, koska halusin aloittaa helposta ja kahden niteen järkäle Sinuhe tuntui liian suurelta. Pidin Suuresta illusionista ja myöhemmin lukemastani Sinuhesta vielä enemmän.

Romaanin 40-vuotisjuhlan kunniaksi tehtyyn uusintapainokseen on lisätty Wlatarin itsensä kirjoittama esipuhe. Siinä hän kertoo häpeävänsä esikoisromaaniaan ja kuvaa sitä keskenkasvuisen varhaiskypsän pojan tuotokseksi. Minämuotoisen kertojan (ehkä myös osittain itse kirjailijan?) sielunmaisema ja nuoruuden ahdistus välittyvät vahvasti. Minua kirja kosketti ja pystyin samaistumaan siinä kuvattuihin tunteisiin, olenhan itsekin nuori. Runollisuus ja tunnelmaa luova kerronta olivat ihanaa luettavaa, joskin vanhemman lukijan näkökulmasta teos voi vaikuttaa melko siirappiselta ja tekotaiteelliselta. Aivan vaivattomasti kirja ei kuitenkaan auennut, sillä maailma on muuttunut julkaisuvuodesta 1928. Romanttiselta ja jännittävältä tuntuva lähes eksoottinen viime vuosisadan alku avautui hiukan enemmän romaanin myötä. 

Yhtäläisyyksiä nykyaikaankin löytyy. Hart, romaanin kertoja ja päähenkilö, sotkeutuu monimutkaiseen kolmiodraamaan entisten rakastavaisten kohtalokkaan Caritaksen ja kyynisen maisteri Hellaksen kanssa. Caritas on moderni, rohkea ja hurmaava eikä Hart voi vastustaa häntä, vaikka Hellas yrittääkin varoittaa häntä. Hartin on kuitenkin vaikea ottaa todesta kivisydämiseltä kyynikolta vaikuttavan Hellaksen puheita varsinkin, kun Hellas piikittelee Caritasta pahemmin kuin ketään muuta. Totuus kuitenkin on, että Hellas yhä rakastaa Caritasta, mikä on osasyy hänen masennukselleen. Hellas on myös kateellinen Hartille osittain Caritaksen vuoksi. Samaan aikaan hän pitää Hartia parhaana ystävänään, sillä Hart on harvinaisen vilpitön ihminen. Tämä ihmissuhdekimppu kelpaisi varmasti moneen nykyaikaiseen tv-sarjaan.

Suuri illusioni on varsinainen lukutoukan päiväuni: loistavan kirjailijan esikoisromaani on tunnelmaltaan lumoava ja koska Waltari oli erittäin tuottelias, on jäljellä vielä hyllykaupalla lisää!

Norma

Sofi Oksanen on yksi kuuluisimmista ja menestyneimmistä suomalaisista nykykirjailijoista. En ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan, mutta tiedän kirjojen käsittelevän mm. naisten asemaa. Olen saanut käsityksen, että kirjat kuvaavat epäkohtia melko raadollisesti, eikä tämänkaltainen kirjallisuus juuri kiinnosta minua. Siksi yllätyin positiivisesti saatuani Norman ensi kertaa käteeni. Takakannen juonikuvauksen perusteella kirja ei vaikuttanut lainkaan siltä, mitä Oksaselta olisi voinut odottaa. Lisäksi kirja itsessään oli esineenä erittäin esteettinen. Kansien ulkoasu on kaunis. Hieman ärsyttävää, joskin ymmärrettävää, oli kirjailijan korostaminen sisäkansilla. Sieltä löytyi lainauksia Oksasen edellisiä kirjoja ylistävistä arvosteluista ja romaanin henkeen sopiva kuva kirjailijasta. 

Itse lukukokemus oli, ehkä osottain korkeista odotuksistani johtuen, pettymys. Luin kirjan tylsistyneenä loppuun lähinnä diplomia varten ja koska inhoan jättää kirjoja kesken. (Kesken jääneet kirjat jäävät kaivertamaan mielen perukoille ja vääntävät vatsaa joka kerta, kun niiden ohi kävelee kirjakaupassa tai kirjastossa. Lisäksi on tavattoman tyhmää ja kiusallista kertoa että: "Kyllä, olen lukenut kirjan -osittain.")

Normassa ei periaatteessa ole mitään vikaa. Kirja on jännittävä ja yllättävä trilleri. Kerronta etenee analyyttisen draaman mukaan: Norman äiti Anita on hypännyt metron alle Sörnäisissä -näennäinen itsemurha. Norma yrittää selvittää, mikä ajoi äidin riistämään oman henkensä samalla, kun yrittää selvitä äidin velkoja penäävästä mafiasta. Yliluonnolliset elementit limittyvät uskottavasti tarinaan. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Romaanin henkilöt jäivät etäisiksi eivätkä herättäneet myötätuntoa. Kirja nosti esille naisten kehoihin liittyvän bisneksen epäkohtia. Kuinka köyhät naiset myyvät hiuksensa ja vuokraavat kohtunsa rahan ja paremman elämän toivossa. Todellisuudessa eettisesti epäilyttävästä ja osittain laittomasta toiminnasta rikastuvat lähinnä miehet. Itse käyn melko harvoin kampaajalla eikä lapsenhankintakaan ole mitenkään ajankohtaista joten näidenkään aiheiden kautta en saanut otetta romaanista.

Punaisen langan pää löytyi oikeastaan vasta katsottuani Oksasen haastattelun. Oksanen sanoo haastattelussa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1442979679068) alkaneensa aluksi kirjoittaa modernia satua Tähkäpäästä. Siitä, minkä hän oli tarkoittanut novelliksi kasvoikin kokonainen romaani. Tähkäpään pohjalta tarinaa on helpompi ymmärtää. 

Tähkäpää-sadussa noita on teljennyt Tähkäpään korkeaan torniin ja kasvattaa hänet siellä eristyksissä ulkomaailmasta. Myös Norman elämä on rajoittunutta. Äiti tyrmää Norman haaveet normaalista elämästä; vakituisesta parisuhteesta, lapsista ja ystävistä maalailemalla uhkakuvia Norman salaisuuden paljastumisesta. Paljastuttuaan Norma voisi äidin mukaan joutua laboratorioon koekaniiniksi tai friikkisirkuksen ohjelmanumeroksi. Normalla, kuten sadun Tähkäpäällä, on taikahiukset jotka kasvavat niin, että Norman täytyy leikata ne joka päivä. Kasvu kiihtyy entisestään jos Norma hermostuu tai stressaantuu. 

Norma on kuitenkin moderni satu eikä onnellinen loppu pelastavine prinsseineen ole niin yksinkertainen. Läpi romaanin jatkuva epäilys siit, kehen voi luottaa ei hellitä viimeisillä sivuillakaan. Ensikosketukseni Oksaseen ei ollut sellainen kuin olin kuvitellut, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että palaisin hänen kirjojensa pariin myöhemmin.

Missä kuljimme kerran

Vuoden 2006 Finlandiavoittaja on kertomus kaupungista ja kaupunkilaisista. Fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa kun 1900-luvun alun Helsingissä elävien hahmojen tiet kohtaavat, risteävät, kulkevat rinnakkain ja eroavat. Vuosikymmenten vieriessä Helsinkiä koettelevat kapina, itsenäistyminen, sisällissota ja kasvu uneliaasta pikkukaupungista sykkiväksi metropoliksi. Historian käänteet kuljettavat niin köyhiä kuin rikkaitakin helsinkiläisiä. 

Sisarukset Lucie ja Cedric "Cedi" Lilliehjelm ovat varakasta suomenruotsalaissukua. Heitä yhdistää temperamentti, joka saa itsepäisen Lucien kapinoimaan perinteistä naiskuvaa vastaan ja yllyttää kansalaissotaan lähteneen Cedin katkeraan vihaan punakaartia kohtaan. Lilliehjelmien ystävien Eric "Eccu" ja Nita Widingin perheen yllä leijuu sisarusten äidin mielenterveysongelmien vuoksi synkkä pilvi. Lisäksi taiteellinen Eccu näyttää perineen äitinsä synkkyyteen taipuva mielenlaadun. 

Allan "Allu" Kajander on työläisperheen vesa, joka oppii jo nuorena, että köyhän elämä on jatkuvaa selviytymiskamppailua. Päästään terävä jalkapallovirtuoosi ei pääse näyttämään kykyjään, kun perheen rahahuolet ja sairastelu ajavat hänet töihin.

Kansalaissodassa kahtia jakautuneiden välillä taiteilee vanha opettaja ja kirjailija Ivar Grandell, jonka sisällä taistelua käyvät vahva oikeudentunto ja alituinen pelkuruus.

Kerronta vuorottelee henkilöiden välillä. Samat tapahtumat kerrotaan usein moneen kertaan vaihtaen näkökulmaa. Kerronta etenee perinteiseen tapaan, mutta myös esimerkiksi kirjeiden muodossa. Kieli on kaunista ja kuvailevaa, se herättää kaupungin henkiin ja nostaa sen pelkästä tapahtumapaikasta yhdeksi päähenkilöistä. Kaupungin todellinen historia ja sepitettyjen hahmojen tarinat on kudottu taitavasti yhteen. Saumakohdat on häivytetty todellisen miljöön ja tapahtumien lisäksi myös siellä täällä esiintyvillä sivuhenkilöillä, joilla on tutunkuuloisia nimiä kuten Fazer ja Söderström. 

Kirja auttoi hahmottamaan historiallisia tapahtumia paremmin tuomalla ne lähelle tavallisten ihmisten silmien läpi. Seuraavan kerran Helsingin katuja kävellessä kaupunkia katsoo uusin silmin. Menneisyyden kaiut ja katuja kulkeneiden varjot tavoittaa entistä helpommin. Pääkaupungista ollaan kehäkolmosen ulkopuolella montaa mieltä, mutta kirjan luettuaan kaupunkia on hyvin vaikea vihata.

Norwegian Wood

Korvatunturin konkurssista (http://www.mtv.fi/uutiset/talous/artikkeli/lama-iskee-myos-joulupukkiin-lapin-kansa-joulupukin-kammari-haettu-konkurssiin/5272056) ja Joulupukin kuolemasta (http://yle.fi/uutiset/kuuman_linjan_joulupukkina_tunnettu_kosti_kotiranta_on_kuollut/8181425)huolimatta toiveeni oli mennyt perille ja sain joululahjaksi Haruki Murakamin pääteoksen 1Q84. Diplomia varten lukemani Norwegian Wood herätti kiinnostukseni kirjailijaa kohtaan siinä määrin, että hänen muu tuotantonsa pääsee muitta mutkitta "pakko lukea" -listalleni. Ja mikä parasta, Murakamin kirjoja on suomennettu yhteensä kahdeksan. Luettava ei siis heti lopu kesken. Viimeisenkin suomennetun romaanin luettuani täytyy sitten varmaan opetella japania, jotta voin lukea loputkin.

Norwegian Wood kuvaa nuoren japanilaisen Toru Watanaben opiskelijavuosia 60-luvun lopulla Japanissa. Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan. Toru jää suremaan häntä yhdessä Naokon, Kizukin tyttöystävän kanssa. Tilanne on aluksi molemmista kiusallinen, mutta hitaasti he ensin ystävystyvät ja lopulta myös rakastuvat.

Toru lähtee lukion päätyttyä opiskelemaan Tokioon ja Naoko, jonka mielenterveys on järkkynyt, muuttaa vuoristoseudulla sijaitsevaan parantolaan. Yliopiston asuntolassa Toru tutustuu koomisen järjestelmälliseen ja säntilliseen huonetoveriinsa Kamikazeen ja suosittuun muutaman vuoden vanhempaan Nagasawaan. Lomilla Toru käy katsomassa Naokoa ja tämän huonetoveria Reikoa parantolassa. Naokon estelyistä huolimatta Toru haluaa odottaa, että Naoko parantuu ja pääsee pois parantolasta, jotta he voivat aloittaa yhteisen elämän. Samaan aikaan yliopistolla hän kuitenkin tutustuu Midoriin, joka tuntuu olevan täysi Naokon vastakohta, mutta johon Toru huomaamattaan rakastuu. 

Toru pitää itseään perin tavallisena opiskelijapoikana. Hän asuu asuntolassa, syö opiskelijaruokalassa ja työskentelee osa-aikaisesti levykaupassa. Toru opiskelee teatterihistoriaa ja lukee vapaa-ajallaan kirjoja. Toisinaan hän käy elokuvissa ja Nagasawan kanssa he käyvät ryyppäämässä ja iskemässä tyttöjä. Toru on rehellinen, suoraselkäinen ja välittävä ihminen. Nuorten miesten tapaan hänen on välillä vaikea hahmottaa ihmissuhteita, mikä saa niin Naokon kuin MIdorinkin välillä hermostumaan.

Midoria ja Naokoa yhdistävät yhteiskunnan naisille asettamat paineet. Naokon perhe on päällisin puolin vauras ja onnellinen. Kulissin takana on kuitenkin ongelmia. Naokon isosisko on tehnyt itsemurhan ja Naoko itse kärsii mielenterveysongelmista. Perheen vanhemmat yrittävät salailla asioitaan eivätkä tahtoisi lähettää Naokoa parantolaan.

Midorin äiti on kuollut ja isä sairaalassa. Midori ja hänen isosiskonsa käyvät hoitamassa isää ja yrittävät pyörittää isän kirjakauppaa jota uhkaa konkurssi. Midori on kapinallinen eikä tahdo mukautua yhteiskunnan asettamaan naismuottiin. Hän viettää mielellään aikaa Torun kanssa, koska voi silloin olla oma itsensä.

Norwegian Wood on ennen kaikkea kertomus nuoruudesta ja aikuiseksi kasvamisesta. Toru, jolla on tunteita niin Naokoa kuin Midoriakin kohtaan joutuu vaikean valinnan eteen. Tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta eikä elämän suunta ole selvillä. Vaikka 60-luvun Tokio, jossa Toru asuu on vuosikymmenien ja tuhansien kilometrien päässä, ovat suhdekiemurat, rakkaus, seksi, oman tien etsiminen, pätkätyöt ja päämäärän puuttuminen edelleen osa nuoruutta kaikkialla maailmassa. Rehti ja tavanomainen Toru voisi olla kuka tahansa opiskelija missä tahansa korkeakoulussa ympäri maailman. Se, että hän joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä ja tuntee olevansa vailla päämäärää viestii, että elämän käänteet vievät mukanaan, vaikka kuinka yrittäisi elää itseään ja muita satuttamatta. 

Murakamin tyyli on kauniin vähäeleistä. Japanilaisia ja suomalaisia verrataan usein toisiinsa ja on totta, että kerronnassa, sen vähäeleisyydessä, rytmissä, mielikuvissa, on jotain selittämättömän tuttua. Tietty yksinkertaisuus luo aukkoja tekstiin, muttei suinkaan tarkoita, että tarina jäisi vajavaiseksi. Varsinkin Naokon kohtalo herättää paljon kysymyksiä, mutta aukot auttavat samaistumaan Toruun, joka ei myöskään täysin ymmärrä Naokoa, vaikka kuvitteleekin tuntevansa hänet hyvin. 

Nuorena voin samaistua jonkin verran Toruun, Midoriin ja Naokoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi suunnattu yksinomaan nuorille. Varmasti jokainen, jonka opiskekuajoista on vierähtänyt useampi tovi palaa Torun tavoin muistoihinsa vaikka keskellä Berliinin lentokenttää kuullessaan oman Norwegian Woodinsa.

PS. Olen hyvin tietoinen, että henkilöihin viitataan tavallisesti sukunimellä, mutta vietettyäni yli 400 sivua Torun pään sisällä en hennonnut enää kutsua häntä kylmästi Watanabeksi.

Laskeva neitsyt

Sain juuri luettua Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Laskeva Neitsyt ja muita kirjoituksia. Pidin siitä. Arkisten tilanteiden ja asioiden käsittely elävällä kielellä oli hauskaa luettavaa. Teksteistä löytyi myös paljon samaistuttavaa - ehkä, jos olisin leikki-ikäisen lapsen tietyn ikäinen äiti, löytäisin samaistumispintaa vielä enemmän. Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävää luettavaa ja luin sen yhdeltä istumalta. Muuten siitä ei ole pahaa sanaa sanottavana, mutta kun luin kolumnia Hikka, sain kauhean hikan. Ehkä se oli kuitenkin sen arvoista.

Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on matkaraportti ja tekstitaidon vastaus kirjoitettavana. Ehkä joskus kirjoitan syvällisen ja pitkän blogitekstin jostain kirjasta. Ehkä. Toivossa on hyvä elää.

P.S Kolumni Terve tikkujalka oli hyvä. Tuli vaan mieleen, kert aiheesta keskusteltiin taannoin äidinkielentunnilla. Ei mulla muuta.

Koonti

Pakko tehdä kirjakoontia jonnekin, mistä voi sitten myöhemmin tarkistaa, montako maailmankirjallisuuden klassikkoa vielä on lukematta. Ja että mistä kirjoista pitää vielä keskustella kirjadiplomiluotsiäikänopettajan kanssa. Ja että kuinka monesta kirjasta pitää kirjoittaa blogipäivitys.

Luettu:

Brontë: Kotiopettajattaren romaani (ja Professori kaupan päälle...)

Sofokles: Kuningas Oidipus

Södergran: Tulevaisuuden varjo

Hosseini: Leijapoika (ja Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat. Mitenniin mulla on muka tapana jumittaa jossain tietyssä kirjailijassa?)

Satrapi: Persepolis: iranilainen lapsuuteni

Pulkkinen: Raja

Valtonen: Siipien kantamat

Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Näistä blogissa on esiintynyt vain Kotiopettajatar... Hups. Onneksi keskustelua on käyty sen lisäksi Oidipuksesta ja Persepoliksesta, ja keskusteluaika on sovittu Rajasta ja Siipien kantamista (olettaen että kirjadiplomiluotsi saa Siipien kantamat luettua siihen mennessä).

Vähän on kyllä nyt kuiva ja tynkä tämä päivitys, mutta laitetaan loppuun vielä saldo ja lupaus siitä, että kirjat eksyvät kyllä tännekin ihan omiksi kirjoituksikseen.

SALDO:

Maailmanklassikot 2/6

Suomiklassikot: 1/6

Ulkomainen nykykirjallisuus: 2/4

Kotimaa nyt: 3/4, joista

Romaanit: 4/5

Novellit tjs.: 1/1

Runot: 1/2

Näytelmät: 1/2

Muut: sarjakuva, 1

Niin, ja tosiaan nyt on lainassa Pahan kukkia ja Vihan hedelmiä (kuulostaa ihan kauppalistalta, muista tuoda rasvatonta maitoa ja vihan hedelmiä, joo ja sit jos sulla on aikaa niin käy hakemassa vielä pahan kukkia niin saadaan olkkariin vähän väriä), niin että helpotusta maailmanklassikoiden tilanteeseen on tulossa. Niin ja kesken on Kun on tunteet, niin että ei suomiklassikotkaan ihan hirveän pahasti ole jäämässä jälkeen.

"Hämärä tyyppi, kun muille aurinko paistaa."

Runot. Nuo symmetrisesti asetellut lauseenpätkät täynnä metaforista kuvailua kätkien elämän tarkoituksen yhdelle paperinpalaselle. Nuo sanajärjestystä, yksinkertaista ajattelua ja tasapaksuja tunnetiloja uhmaavat sanat toistensa jälkeen. Suuri osa ihmisistä ei niitä ymmärrä. Jotkut eivät halua yrittää. Jotkut taas haluavat, mutta eivät pysty. Tiedä sitten kumpi on parempi, ymmärtää vai olla ymmärtämättä. Ihan yleisesti elämässä.

Olen aina rakastanut runoja. Jokin niissä vain on. Ehkä se eteerisyys, se sanojen estetiikka. Ehkä se miten se vetää sisälle ensimmäisessä säkeessä ja kun olet lopettanut tunnet joko valaistuneesi, hämmentyneesi tai parhaimmillaan kyseenalaistat koko olemassaolosi. Omalla tavallaan runot ovat kuin vuoropuhelua sinun ja mielikuvitusystäväsi kanssa. Rajoja ei ole. Ei aiheissa, ei sanavalinnoissa. Ihan kuin joku antaisi sinulle kasapäittäin ajatuksia noin kymmenen virkkeen avulla, mutta kuitenkin lopulta, on luodut ajatukset sinun omiasi.

Halusin aloittaa kirjadiplomin ensimmäiset kirjat runokirjoilla. Se vain tuntui oikealta, kotoisalta. Halusin jotain modernia. Ei loppusointuja. Jollain tavalla loppusoinnuttomien runojen epätäydellisyys on minusta kiehtovampaa ja osaltaan myös, lohduttavampaa. Kirjastoreissulta mukaani lähtivät siis Leonard Cohenin Kaipauksen kirja sekä Wislawa Szymborskan Ihmisiä sillalla.

Leonard Cohenin vuonna 2006 julkaistu runokoelma oli lukukokemuksena hieman erilaista runoutta mihin olen yleensä tottunut. Kieli vaihteli tyyliltään huomattavasti eri runojen välillä kuvailevasta romattisvivahteikkaasta tyylistä ronskiin, lähes pornografiseen kirjoitustapaan. Runojen pääteemoina esiintyivät rakkaus, naiskauneus, yksinäisyys, epäoikeudenmukaisuus sekä uskonto.
Runojen teemoja ja yleisilmettä väritti Cohenin piirtämät ja kuvittamat kuvat runojen keskellä.

"En pystyisi tappamaan

Niin kuin te tapatte

En pystyisi vihaamaan

Yritin onnistumatta

 

Ei Ihminen voi nähdä

Suurta suunitelmaa

Tai kuka tulee jäämään

Viimeiseksi lajissaan

 

Tarina on kerrottu

Totuuksin ja valhein

Maailma on sinulle annettu

Joten väliäkö sillä"

 

 

"Vauhdin tarve

viinin tarve

nautinnon tarve

selkärangassani

 

tarvitsen kättäsi

vetämään minut turvaan

tarvitsen nesteidesi

tuoksun sieraimiini."

 

 

Wislawa Szymborska ja Ihmisiä sillalla (2006). Huh huh. Tämä kirja oli silmiä avaava. Jokaiselle, joka rakastaa miettiä filosofisia kysymyksiä, tämä kirja on kultaa ja mirhaa ja kaikkea mitä maan päältä voi löytää. Tämä kirja, nämä runot, vetävät sisälleen. Sen kysymykset vaivaavat päätä seuraavan aamuna, iltana. Mutta toisaalta, eikö se olekin jokaisen kirjailijan tarkoitus. Saada ihmiset ajattelemaan.

 

Szymborskan runot huokuvat tuskaa ihmiskuntaa kohtaan. Kysymyksiä kysymyksien jälkeen. Kaiken oletetun kyseenalaistamista. Suurimpina teemoina ovat ehdottomasti kohtalo, oikea ja väärä, ihmisyys, ihmisten väärät prioriteetit, tietämättömyys sekä kuolema. Näitä runoja lukiessa täytyy osata lukea rivien välistä sekä kyetä filosofiseen pohdintaan ymmärtääkseen täysin runojen sanoman (jos se edes on muille kuin itse runoilijalle mahdollista). Nämä runot eivät ole suunnattu heikkohermoisille. Oman olemassaolon kyseenalaistaminen tämän kirjan myötä on väistämätöntä.

 

Ehdottomasti nykyisin yksi lempirunokirjoistani. Aiheet. Sanojen käyttö. Metaforiikka. Vau.
 

 

 "Elämä pikatoimituksena.

Näytäntö harjoittelematta.

...

En tunne roolia, jota esitän.

Tiedän vain, että se on minun,

enkä voi sitä vaihtaa.

...

Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.

Joka askeleelta kompastun vieraisiin asioihin."

 

 

"Jospa tämä kaikki

tapahtuukin laboratoriossa?

Yhden lampun alla päivisin

ja miljardin öisin?

 

Jos me olemmekin koesukupolvia?

..."

 

-Veera