Andalusian lauluja

Aika harvoin käy näin, mutta olen täysin ulkona. Federico García Lorcan Andalusian lauluja (1967) ei aukea yhtään, ei millään. Aina välillä tulee vastaan kirjoja jotka eivät miellytä, ovat huonosti kirjoitettuja tai jättävät kylmäksi. Harvoin kuitenkaan käy näin. Ikään kuin lukisi salakieltä jota ei osaa tulkita. Tuntuu kuin kirja olisi lyönyt näpeille. 

Runot ovat vapaamittaisia, mutta se onkin kaikki, mitä pystyn niistä sanomaan. En osaa sanoa teemoista, aiheista tai kielestä oikeen mitään. En kyennyt valitsemaan suosikkirunoa eikä runoista välittynyt selkeitä mielikuvia. Päässä pyörii vain irrallisia katkelmia ja sanoja. 

Hakiessani apua internetistä luin useasta lähteestä, kuinka Lorcan kehutaan kuvaavan hienosti omaa kotiseutuaan, Espanjan Andalusiaa. En ole koskaan käynyt Manner-Espanjassa enkä puhu espanjaa kuin muutamia fraaseja, joten ehkäpä kyse onkin kontekstieroista. Kuitenkin samaan aikaan tunnen itseni lakeijaksi, joka ei näe keisarin uusia vaatteita. Ehkäpä Lorcan runous aukeaa vain todella viisaille. Hyvän runouden piirteeksi luetaan usein se, että se kontekstista riippumatta kykenee koskettamaan lukijaa. En halua tuomita Andalusian Lauluja huonoksi kirjaksi vaan pikemminkin haastavaksi. Siispä suon Lorcalle mielelläni toisen mahdollisuuden jonkin ajan kuluttua, ehkä matkalla Espanjaan. 

Vaikka lukukokemus jäi hiukan vaivaamaan on tämä kuitenkin juuri se diplomin hienous. Nimittäin tutustuminen kirjoihin, joita ei muuten olisi koskaan tullut avanneeksi. Joistain tulee uusia suosikkeja ja jotkut, kuten tämä, jäävät mysteereiksi.

Kotiopettajatar (ja professori)

Luin jo loppukeväästä Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Sen jälkeen oli pakko ahmaista myös Professori, joka on Brontën esikoisteos. Näistä kirjoista siis kotiopettajatar on kirjadiplomilistalla, Professori ei, mutta ajattelin nyt niistä kummastakin hieman kirjoittaa, sen verran kuin täältä rippileiriltä on isostelun lomassa mahdollista.
Molempien kirjojen tyylisuunta on romantiikka, jonka piirteitä teoksista löytyykin paljon. Esimerkiksi kuvaus luonnosta on, no, romanttista, luontoa kuvataan kauniina ja villinä ja kuitenkin sellaisena jossa on hyvä olla (varsinkin Kotiopettajattaressa näin) ja kaupunkien kuvauksessa on aikalailla sama juttu (enemmänkin Professorissa). Myös kirjojen juonet edustavat mielestäni hyvin romantiikkaa tyylisuuntana. Kotiopettajattaren romaani on lisäksi kolmiosainen, mikä oli ajalle tyypillistä.
Professorissa (esikoiset ensin, eikö vain?) päähenkilö on jäänyt orvoksi pienenä. Hän varttuu pojasta mieheksi ilkeiden sukulaisten luona, kunnes lähtee sieltä, ensin veljensä yritykseen sihteerin töihin, sitten Keski-Eurooppaan opettamaan englantia. Aluksi hän opettaa vain poikakoulussa, mutta myöhemmin myös tyttökoulussa. Siellä hän rakastuu tyttöön, joka opettaa ompelua ja työskentelee pitsinkorjaajana. Välissä tapahtuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, mutta loppu on onnellinen.
Kotiopettajattaren romaanissa taas tyttö jää orvoksi ja kasvatetaan ilkeiden sukulaisten luona. Sieltä hän pääsee kouluun, joka ei myöskään ole kovin iloinen paikka (aluksi). Tytöstä nuoreksi naiseksi varttunut Jane palkataan kotiopettajattareksi Thornfield-nimiseen taloon, hän rakastuu mieheen joka hänet oli palkannut, mieheen, joka on häntä huomattavasti vanhempi. Aluksi kaikki on onnellista, mutta sitten alkavat kaikenlaiset vastoinkäymiset - esimerkiksi käy ilmi, että miehellä on jo vaimo. Vastoinkäymiset jatkuvat, Jane lähtee Thornfieldistä, kärsii nälkää ja puutetta, Saiturimaiseen tapaan muutama yllättävä sukulaisuussuhde paljastuu, ja loppu on jälleen onnellinen, kun Jane vaan muistaa seurata vaistojaan.
Molempien kirjojen perusjuoni on siis sama, vaikka ympäristö ja näkökulma ovatkin eri: jonkin verran vanhempi mies rakastuu nuorempaan naiseen, joka on alaisen asemassa mieheen nähden. Nainen rakastuu myös kyseiseen mieheen. Sitten on vaikeuksia ja lopulta kaikki päättyy hyvin.
Myös henkilöhahmoissa on yhteistä, molemmissa kirjoissa päähahmot (Professorissa siis mies ja Kotiopettajattaressa nainen) ovat orpoja, ilkeiden tai ymmärtämättömien sukulaisten kasvattamia, molemmat lähtevät kotoaan kun siihen suinkin on tilaisuus, mutta ensimmäinen pakopaikka (veljen yritys, sisäoppilaitos) ei ole järin onnellinen paikka olla. Tämän jälkeen molempien kirjojen päähenkilöt valitaan opettajiksi, kunnes he rakastuvat (kuten sanoin, niin rakkauskuviot ovat samankaltaiset, tosin Professorilla ei ollut hullua vaimoa, vaikkakin hullu tyttökoulun johtajatar ajaa ehkä saman asian).
Ilmeisesti molempien kirjojen miespääosa perustuu samaan henkilöön, jonka Brontë tapasi Keski-Euroopassa ja johon Brontë rakastui. Samoin molempien tarinoiden naispääosa on selvästi Brontë itse. Romaanit ovat siis perusjuoneltaan paperille kirjoitettuja haaveita, jotka eivät tosielämässä valitettavasti koskaan toteutuneet. Brontë itse oli naimaton papin tytär, joten moni ihmetteli aikanaan, kuinka hän onnistui vailla kokemusta kuvailemaan niin hyvin rakkauden paloa, joka ruokkii, mutta riuduttaa ja raastaa, mutta onhan se nyt ihan ymmärtävää, kun kerran nämä kirjat ovat haavekuvia.
Oli hauskaa lukea näitä kirjoja, vaikka toisinaan se aiheuttikin hieman hämmennyksen tunteita. Pidin siitä, kuinka kirjoissa kuvattiin miljöötä ja sitä, miltä henkilöistä milläkin hetkellä tuntui. Osa henkilöhahmoista oli välillä tosiaan raivostuttavalla tavalla mustavalkoisen hyviä, mutta eipä sekään paljoa haitannut. Kuvailusta on vielä sanottava, että ajalle hyvin tyypillinen kuvaus siitä, kuinka jollain henkilöllä on "älykäs otsa", "tylsämieliset kulmakarvat", "nenäkäs nenä" tai "ilkeät korvat", on nykylukijasta mielenkiintoista. Enää kun ei yleisesti ajatella älynlahjojen ja luonteenpiirteiden erityisesti erottuvan kasvonpiirteissä (yksittäisten kyökkipsykologien mielipidettä ei kysytä).
Kuten näillä kirjoillakin, on tällä tekstilläkin onnellinen loppu. Kirjoitusjumin selättämisen (ainakin tällä erää se on selätetty) jälkeen pääsen nauttimaan aurinkoisesta päivästä (ulkona paistaa oikeasti aurinko, siellä näkyy sinistä taivasta!!) riparilla isostellen. Katsoo nyt jos jotain muutakin saisin aikaiseksi kirjoittaa täällä, kirjoja kun on jo luettuna aikamoinen läjä!
-Vilja

Ps. Yritin ladata tähän kuvaa upeasta luonnosta leirikeskuksemme ympärillä (olisi sopinut teemaan), mutta epäonnistuin surkeasti. Ehkä vielä jonakin päivänä osaan käyttää teknologiaa, ehkä?
-Vilja again

Eino Leinon, runon ja suven päivä

Taas kerran sai netiketin laiminlyöjä palkkansa, luullessaan voivansa noin vain copypaste-taktiikkaa käyttämällä koristaa postauksensa päivänsankarin runolla. Tällä kertaa ihminen kuitenkin voitti koneen ja pitkällisen kamppailun jälkeen sain väkerrettyä alle yhden suosikkirunoistani. Leinoa kiitellään erityisesti Suomen luonnon kuvaajana ja jotkut jopa pitävät häntä potentiaalisena haastajana kansallisrunoilijan paikalla paistattelevalle Runebergille -eivätkä ole aivan väärässä, jos minulta kysytään. En ala tässä sen enempää ylistämään suosikkirunoilijaani, totean vain, että jos runoillan on onnistunut sulattamaan kaltaiseni kyynisen kaikenvihaajan sydämen, niin onko kukaan turvassa? 
  Leino löytyy myös kirjallisuusdiplomilistaltamme ja ainakin minä aion (tietenkin) lukea Helkavirret, kunhan saan valloitettua ensin sen kirjavuoriston, joka kohoaa sänkyni vieressä. 
  Alla siis Eino Leinon runo Nuorten usko vuonna 1897 julkaistusta Yökehrääjä-kokoelmasta. Nauttikaa!





Nuorten usko. 

Näin unta, että oli suuri maa, 
mi päivän alla aaltos vainioina, 
ja nurmet nuoret taivaan rannan taa 
ne kukki kunnahina, laaksoloina. 


Näin unta, että virroin vaahtosuin
maan kaiken halki kaikui kevään valta
ja virran vieret tuoksui tuomipuin
ja savut armaat nousi puiden alta.


Näin unta, että valkomajoissaan 
siell' asui suuri, suora, ylväs kansa, 
niin kuulu kunniastaan, tarmostaan 
ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.


Sen kansan aatos tulta salamoi,
sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla 
ja kiurun lempenä sen kieli soi
ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla. 

Ja maassa siinä laulu sääsi lain 
ja taide hallitsi ja tieto johti
ja tuomioita jakoi tunto vain
ja sääli Syytöksien ponnet pohti. 

Ja itse totuus oli usko maan
ja oma sydän oli kirkko kuukin
ja Luoja oli luodun hyve vaan
ja työt ne rukoili, ei messut munkin. 

Näin unta, että oli suuri maa
ja maata suurta asui suuri kansa.
Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan 
nous maailmalle uuden aamun rusko. 
Sen sinne nuoret nosti voimallaan — 
ja nuorten voima oli nuorten usko.

Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt oli itseasiassa ensimmäinen diplomilistan kirja, jonka luin. En olekaan lukenut Anja Snellmanin kirjoja ennen, joten tämä oli hyvä avaus. Nyt hyllyssä odottelee myös hänen teoksensa Parvekejumalat, joka ainakin takatekstinsä perustella kuulostaa mielenkiintoiselta - ihan mahtavaa tämä diplomin suorittaminen ja se, kuinka se laajentaa omaa tietoisuutta laaja-alaisesti!

No mutta itse asiaan. Snellmanin teoksen päähenkilönä on 14-vuotias tyttö nimeltään Jasmin. Hän on yläasteella, ja hän on niin sanottu "kiltti tyttö" - on ajoissa kotona sekä hoitaa koulunsa ja harrastuksensa cheerleadingin esimerkillisesti. Jasminiin oli kirjan alussa helppo samaistua, olin itsekin yläasteella samanlainen. Jasminin äiti on gynekologi, joka vaikuttaa takaumissa toisinaan kovinkin kiireiseltä.

Kiltin tytön asema alkaa muotoutua uudenlaiseksi Jasminin tavattua Lindan. Tuntuu siltä, että Linda on kaikkea sitä, mitä Jasmin ei ole. Linda on villimpi, rohkeampi, omaperäisempi. Linda suhtautuu asioihin ihan eri tavalla, hänen ajattelutapansa eroaa Jasminin ajattelutavasta. Ehkä se olikin juuri se, joka Lindassa kiehtoi Jasminia ja johti siihen, että he tutustuivat ja ystävystyivät. Nyt ennen niin stereotyyppisen kiltin tytön elämään astuu asioita, jotka eivät ole sinne kuuluneet, ja joiden ei olisi tarvinnut sinne välttämättä kuuluakaan. Asetelma on kieltämättä hieman käytetty (jotain tähän suuntaan on havaittavissa esimerkiksi elokuvassa Sisko tahtoisin jäädä), mutta mikäs siinä, kun se kuitenkin kertomuksena toimii.

Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen - ainakin vaihtelua siihen yleiseen, mitä viime aikoina kirjoja lukiessani olen tottunut katselemaan. Kirjassa kertojia on useampia, näistä tärkeimpinä varmastikin Jasminin äiti sekä Jasmin itse. Pätkät, joissa Jasmin on kertojana, kuvaavat aikaa Jasminin katoamispäivästä hänen lapsuuteensa asti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot auttavat muodostamaan kokonaiskuvan Jasminista henkilönä, mikä tuo häntä lukijaa lähemmäs ja lisää ymmärrettävyyttä. Äidin kuvailu taas sijoittuu lyhyemmälle ajalle - hänen osissaan käsitellään paljon sitä päivää, kun tieto Jasminin katoamisesta saavutti Paulan, Jasminin äidin. Jasmin oli ollut isovanhemmillaan hoidossa, ja hän oli ollut kadonnut jo viikon, kun hänen äitinsä sai tietää siitä. Itsesyytöksiä ja surua on väistämättä, ja paljon. Teos käsitteleekin tältä kannalta aikuisen poissaoloa ja sen vaikutuksia.

Tarinaa viedään eteenpäin myös muiden henkilöiden näkemyksien kautta, esimerkiksi lemmikkikaupassa työskentelevän Randin. Pidän siitä kerroksellisuudesta, jonka tämä tuo tarinaan - ihan kuin rakentaisi parven omaan huoneeseensa, jolloin sinne tulee enemmän tilaa. Tällä tavalla näidenkin kansien väliin mahtuu tarinaa enemmän kuin sinne ehkä muuten olisi mahtunut. Kerroksellisuutta ja monipuolisuutta lisää myös se, millaista Jasminin "työ" Lemmikkikaupassa on, ja se että äiti on gynekologi - asiasta on tätäkin kautta esillä useampi puoli.

Jasmin ajautuu Lindan kanssa töihin lemmikkikauppaan. Ajatuksena on tienata rahaa unelmien toteuttamista varten - ja mikäs sen paremmalta kuulostaisi? Nuori ihminen hankkii töitä joiden kautta saa omaa rahaa eikä tarvitsekaan pyytää rahaa vanhemmilta ihan kaikkeen. Esimerkillistä ja oma-aloitteista! Näin minunkin ensimmäisestä kesätyöstäni ajateltiin - varmaan aika monen muunkin nuoren. Tässä tapauksessa erona vain on se, että lemmikkikauppa ei todellakaan ole sitä miltä se näyttää; siellä myydään muutakin kuin vain kissanruokaa.

 Työntekijä Randin pätkässä kuvataan tapahtumia seuraavasti: "Randi ei ole ryhtynyt pohtimaan syitä kaikelle Lemmikkikaupassa näkemälleen ja kuulemalleen. Lido on antanut ymmärtää, että siitä pohdiskelusta ei ole hyötyä, sillä vastauksia ei ole. -- Randi ei siis yritäkään ymmärtää, miten joku mies voi keskellä päivää tuntikausia katsella maksusta alastomia tyttöjä jotka harrastavat yhdyntää monen miehen kanssa yhtäaikaa erilaisissa asennoissa, ja juoda samalla olutta ja syödä sinappiin kastettua makkaraa. Ja lopulta yhtyä itse leikkiin. -- Ohjelmaa on joka ilta kuudesta yökahteen saakka, ja viikonloppuisin paikka on auki aamukuuteen. Ja miten vitun hienovaraisesti kaikki tapahtuukaan, Lemmikkikaupan kautta. Tyttöjen rekrytointi, asiakaspalvelu, kuvaukset, filmiesitykset, materiaalin levittäminen. Online-tuokioitakin on tarjolla melkein kellon ympäri."

Tapahtumat saavat käänteen, kun Lemmikkikaupassa syttyy tulipalo. Palo oli työntekijä Randin sytyttämä. Tässä vaiheessa kuvioihin astuu Kastaja, ja Jasminin katoaminen. Kastaja vie Jasminin mukanaan, eikä Jasmin tunnu olevan pahoillaan. Hän kuvailee, kuinka Kastaja oli aina omanlaisensa, erilainen kuin muut, epämukavat miehet. Jasmin on kaapattuna Kastajan mukana, kaukana poissa Suomesta. Kuitenkaan loppujenlopuksi hän ei tunnu haluavan pois, edes nähtyään äitinsä sinnikkäät yritykset löytää Jasmin. Äiti lupaa, että Jasmin saa tulla kotiin vaikka mitä olisi tapahtunut. Kastaja antoi Jasminille uuden nimen, Ruut. Lopulta Jasmin ei osaakaan enää kuvitella tulevansa kutsutuksi omalla, oikealla nimellään.

Kesääni muunmuassa uskonnon ylioppilaskirjoituksiin lukien viettäessä mielenkiintoista oli pohtia henkilöiden nimiä. Kastaja ja Ruut ovat suoraan Raamatusta peräisin, ja niiden tarkoitusten miettiminen oli mielenkiintoista. Kastaja vaikuttaa ainakin melko selvältä: nimensä mukaan hän "kastaa" ihmisiä, etsii tyttöjä mukaan bisnekseen ja "pelasti" Jasmininkin. Ruut-nimelläkin on selkeä yhteys Raamattuun: Ruut oli nainen, joka halusi jäädä, vaikka häntä pyydettiin lähtemään.

Kirja herätteli pohtimaan ympäröivää todellisuutta ihan eri tavalla. Tätä oikeasti tapahtuu, Suomessakin. Tavallisille tytöille, minun ikäisilleni - ja nuoremmille, kuten Jasmin ja Lindakin olivat. Kaikki ei todellakaan aina ole sitä miltä näyttää, joku niinkin viaton kuin lemmikkikauppa voi kätkeä sisäänsä asioita, joita kenenkään ei tulisi elämässään kohdata. Tiedän, että maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ja sen takia yllätyin todella suuresti siitä, etten ole tullut koskaan ajatelleeksi mitään tällaista tapahtuvan Suomessa. Kehumani kerroksellisuus tosin aiheutti paikoin hieman sekavan tunteen, kun en pysynyt aina perässä että kuka mitäkin kertoo ja missä ajassa mennään. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

1/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Työmiehen vaimo

Aloitin diplomin suorittamisen innoissani, kuten me kaikki. Tulostimme jokaiselle oman kappaleen kirjalistasta, ja kävin sen saman tien läpi valiten samalla itseäni kiinnostavia kirjoja. Ilahduin diplomilistan laajuudesta sekä siitä, että löysin sieltä monia itseäni kiinnostavia kirjoja. Menin pian kirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja, ja nyt tulinkin kirjoittamaan lukemastani näytelmästä, Työmiehen vaimosta. 

Kirjaston näytelmähylly on ennen ollut vieraampi, mutta luulen, että se tulee tässä diplomin suorittamisen aikana muuttumaan. Jouduin selvittämään sen sijainnin tietokoneen avulla ja päästyäni näytelmiä pursuavan hyllyn luokse en enää ihmetellyt, kuinka en ole aikaisemmin löytänyt tietäni sinne - se on niin nurkassa, etten tiennyt niin nurkkaan edes voitavan laittaa hyllyjä.

Työmiehen vaimo on Minna Canthin näytelmä, joka on julkaistu vuonna 1885. En ollut lukenut Canthin tuotantoa ennen tätä, mutta löydettyäni hänen nimensä diplomikirjalistan Suomalaiset klassikot -osiosta minun oli tartuttava teokseen. Ennakko-odotukseni oli, että näytelmä on pitkä ja vaikealukuinen, mutta huojennuin saatuani sen käteen. Lähdin hymyssä suin kotiin tutustumaan tarkemmin tähän teokseen.

Minna Canthin tyylisuunta oli realismi, mikä näkyy vahvasti Työmiehen vaimossa ja varmasti myös muissa hänen teoksissaan. Hän ei pelännyt nostaa esiin tärkeiksi näkemiään asioita, kuten raittiutta tai naisten asemaa, vaikka se hänen kaltaiseltaan naiselta siihen aikaan olikin ennenkuulumatonta. Canth on merkittävässä asemassa Suomen kirjallisuuden kannalta, sillä hän on merkittävä realismin tyylisuunnan uranuurtaja. Merkittävyydestä kertoo jo se, että hän on ensimmäinen (ja toistaiseksi myös ainoa) suomalainen nainen, joka on saanut liputuspäivän.

Kirjan avattuani silmääni osui ensimmäisenä henkilöluettelo, joka helpotti näytelmän seuraamista huomattavasti. Henkilöiden nimet ja heidän asemansa näytelmän kuvaamissa tapahtumissa oli kerrottu selvästi. Päähenkilöt Risto ja Johanna olivat tietysti koko ajan esillä, mutta muita tärkeitä henkilöitä olivat esimerkiksi Riston kaverit Toppo, Kustaa, Heikki sekä Janne, Homsantuuksi kutsuttu Kerttu sukulaisineen sekä Yrjö, mies joka oli kunnollinen ja kirjan ainoita henkilöitä, jotka todella tukivat Johannaa.

Muut henkilöt nostavatkin esiin myös muita epäkohtia kuin miesvaltaisen yhteiskunnan: Kerttu esimerkiksi tuo esiin rasismin, joka on vallinnut aina. Hänen äitinsä on mustalainen, ja tätä leimaa Kerttukin saa kantaa esimerkiksi pilkkanimen ja alentavan kohtelun muodossa.

Pääosassa näytelmässä ovat Risto ja Johanna, työmies ja työmiehen vaimo. Näytelmä lähtee liikkeelle heidän häistään. "Vallan jako" on alusta asti selvä - mies on naisen pää. Se sanotaan kirjassa suoraan jo ensimmäisillä sivuilla, ensimmäisten repliikkien joukossa, ja myöhemmätkin tapahtuvat tukevat tätä toteamusta. Risto esimerkiksi saa avioliiton myötä Johannan pankkikirjan itselleen, Johannan itsensä ansaitsemat ja säästämät rahat. "Mies on naisen pää" on enemmän kuin pelkkiä sanoja - se on teema, joka toistuu koko kirjan läpi vahvana, eikä anna lukijan unohtaa itseään. Tästä esimerkkinä on se, kuinka Johanna kutoo eräälle rouvalle kalliin kankaan. Risto varastaa kankaan myydäkseen sen ja päästäkseen taas juomaan, ja jälleen kerran Ristoa puolustellaan.

Työmies Ristoa ei työnteko niinkään huvita - hän on enemmänkin taipuvainen "pitämään hauskaa" ystäviensä kanssa. Jatkuvasta ryyppäämisestä tietävät kaikki, ja sillä on laaja-alaisia vaikutuksia koko perheeseen. Johanna uupuu siihen, että arki ja sen toimivuus ovat kokonaan hänen harteillaan. Ongelma on kaikkien nähtävillä, mutta jopa muut naiset, joiden kanssa Johanna puhuu, puolustavat Riston käytöstä. Ongelmiin puuttumattomuus ja väärintekijän puolustelu vain koska se nyt vain on aina ollut niin on nostettu esiin, kuten realismin aikana tehtiinkin. Monien tapahtumien kautta tästä kaikesta seurasi lopulta Johannan kuolema - vaikka tarinaa onkin varmasti hieman kärjistetty, ei tätä lukiessa voi olla tuntematta ärtymystä ja inhoa Riston ja muiden häntä puolustaneiden toimintaa kohtaan.

Näytelmän viimeiset vuorosanat, Riston lausumat "Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun" inhottavat kaiken tapahtuneen jälkeen. Hänen vaimonsa on kuollut, heidän lapsensa on annettu muualle eikä rahatilannekaan ole kehuttava. Risto on juuri yritetty tappaa Kertun toimesta, mutta mikään ei avaa hänen silmiään todellisuudelle. Lopun sanat korostavat ärtymystä ja epätoivoa, jotka näytelmää lukiessa ovat muutenkin olleet vahvasti läsnä.

Itse pidin Canthin tyylistä - näytelmä oli selkeä sekä ymmärrettävä ja sanoma tuli perille. Kantaaottava näytelmä ei sisältänyt kaunistelua tai muutakaan turhaa: asia oli ilmaistu sellaisena kuin se oli, mikä tuona aikana on ollut huomattavasti haastavampaa kuin nykypäivän Suomessa. Työmiehen vaimo jätti kaikessa raadollisuudessaan positiivisen kuvan Canthin tuotannosta ja näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään, varmasti suuntaan sinne kirjaston perimmäiseen nurkkaan uudestaankin!

Olipa kerran...

Ala-asteaikoinani jokaisen piti suorittaa vähintään viiden kirjan lukudiplomi lukuvuodessa, jotta pääsi jatkamaan seuraavalle luokalle. Kirjoja muutenkin lukevalle se tuntui lähinnä rangaistukselta. Pakotettiin lukemaan tiettyjä kirjoja ja tekemän typeriä tehtäviä. Mutta mieli muuttuu, nyt lukiossa ajatus kurssin ja diplomin ansaitsemisesta lukemalla kuulostaa melkein yhtä hyvältä kuin kurssi suklaan syönnistä *vink vink opetushallitukselle*. Kurssien kerryttäminen ja diplomin muodossa koituva kunnia jäävät kuitenkin toissijaiseksi, ja päämotiivina on rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. 

Vaikka meitä kirjafriikkejä (itse pidämme enemmän ilmaisusta kirjojen todellisen arvon tunteva ja niihin vihkiytynyt asiantuntija) pidetään oman lukunurkkamme rauhaan eristäytyvinä kummajaisina, tiedämme mekin, ettei Sormusta viety Mordoriin yhden hobitin voimin eikä D'Artagnan kukistanut Rihelieu'tä omin päin. Siispä me neljä olemme päättäneet yhdessä selvitä tästä luku-urakasta. Listalla on sellaisia kirjoja, joita useampi meistä aikoo lukea. Niitä analysoimassa on siis useampi kuin yksi ääni, joten erilaisia näkökulmia ja ajatuksia nousee varmasti esille. Joukkoon mahtuu myös paljon kirjoja, jotka käyvät vain yhden lukijan käsissä. Jokaisen pitää lukea 20 kirjaa jotka edustavat maailmankirjallisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja uudempaa tuotantoa. Lista ja ohjeet ovat nähtävissä täältä: http://lastukirjastot.fi/103110/fi/articles/lahden-kirjallisuusdiplomi

Aikaa on osalla ensi kevääseen ja osalla ensi syksyyn asti. Joten blogin elinajanodote on tällä hetkellä ainakin reilu vuosi, mutta kuka tietää, ehkä innostumme jatkamaan diplomin jälkeen. Se ainakin on varmaa, että lukeminen jatkuu. Kaikki muu onkin turhaa.