Manillaköysi

Veijo Meren Manillaköysi kuuluu suomalaisiin klassikkoteoksiin, ja olenkin erittäin iloinen että sain sen tämän diplomin merkeissä luettua. Tartuin kirjaan myös sen takia, että muistan siitä olleen puhetta ylä-asteella; tiesin kirjan juonen suunnilleen. Yllätyin taas kerran siitä, kuinka ohut tämä kirja oli: olen aina jotenkin ajatellut, että klassikkoteokset ovat lähes poikkeuksetta paksuja ja vaikealukuisia.

  Vuonna 1928 syntyneen Veijo Meren kuolemasta uutisoitiin viime kesänä, joten hän on senkin vuksi nyt viimeaikoina noussut uudelleen pinnalle. Kirjan luettuani tutustuin Veijo Mereen muutenkin hieman enemmän ja sain selville esimerkiksi sen, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita ulkomailla ja Suomen kirjallisuuden kannalta merkityksellinen hänen proosan alalla tekemien uudistustensa vuoksi. 

  Manillaköysi on vuonna 1957 julkaistu kirja. Se käsittelee jatkosodan aikaisia tapahtumia uudistetulle proosalle tyypillisellä tavalla; henkilöitä on monta, jokainen kertoo omaa asiaansa ja varsinainen juoni jää usein taka-alalle. Manillaköydessä varsinaisena päähenkilönä on sotamies Joose Keppilä. Aivan kirjan alussa hän löytää tieltä moitteettomassa kunnossa olevan manillaköyden, johon hän suhtautuu heti alusta lähtien omistavasti.

  Sotamiesten ei ole sallittua viedä rintamalta mitään ylimääräistä kotiinsa, mutta Joose "kiintyy" löytämäänsä köyteen ja haluaa ehdottomasti viedä sen mukanaan kotiin. Sehän oli hyväkuntoinen, käypä köysi - sota-aikana pulaa oli melkeinpä kaikesta, joten köysikin ilahdutti. Koska hän ei olisi oikeasti saanut viedä köyttä kotiin, hänen täytyy keksiä suunnitelma. Joose kietoo köyden ympärilleen ja laittaa päälleen isomman takin, ettei kukaan huomaisi hänen salakuljettavan köyttä - piikittelyä kasvaneesta ulkomuodostaan hän kyllä saa kuulla.

  Joose aloittaa pitkän junamatkan köysi ympärilleen tiukasti sidottuna. Tässä kohtaa muut henkilöt tarinoineen saavat suuremmankin osan. Jotta matka kuluisi nopeammin, sotamiehet kertovat toisilleen näkemistään ja kuulemistaan toinen toistaan kauheammista asioista. Luulen, että ajantappamisen lisäksi he halusivat myös päästä purkamaan tuntojaan ja sitä kautta keventämään oloaan.

  Matka on pitkä, ja köysi alkaa todella kiristää Joosea. Se aiheuttaa tukalan olon, mutta Joosen on vain siedettävä se, ettei hän jäisi kiinni. Kun hän lopulta pääsee perille, vaimo huomaa hänen tukalan olonsa ja leikkaa köyden irti Joosen ympäriltä. Sinne meni hieno, vaivalla sodasta kuljetettu käyttökelpoinen köysi. 

  Köyden voi tietysti ajatella ihan vain sellaisena kuin se kuvataan: köytenä. Pula-aikana ei ollut varaa valittaa tai olla nirso, ja kaikesta piti ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti. Köydellä voi myös olla symbolisempi merkitys, esimerkiksi sodan aiheuttamat henkiset solmut ja rasitukset, jotka puristavat ja aiheuttavat tukalan olon.

  Kirjan kieli oli paikoin humoristista ja hauskaa luettavaa. Vaikeitakin asioita pystytään teoksessa käsittelemään jollain tavalla huumorin kautta. Tämä tekee kirjan lukemisesta yllättävän viihdyttävän kokemuksen. En voi ehkä sanoa, että kirja aiheineen olisi ollut kevyttä luettavaa, mutta ei se missään nimessa myöskään ollut niin rankkaa kuin tällaisista aiheista kirjoitettu kirja olisi voinut olla. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

2/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Decamerone

Tästä alkaa blogin yhdeksäs postaus jonka aikana kerrotaan Nean ajatuksia Bocaccion novellikokoelmasta.

Kun Nea huomasi vuoronsa tulleen, hän alkoi kertomaan: "Teoksen rakenne oli mielenkiintoinen. Kehyskertomuksessa kymmenen nuoren italialaisen aatelisen seurue pakenee ruttoa maaseudulle, missä he viettävät aikaansa kertoen tarinoita toisilleen. Joka päivä jokainen kertoo yhden tarinan, joka liittyy jotenkin päivän aihepiiriin, jonka päivän kuningas tai kuningatar on määrännyt. Novellit eivät kaikki ole Bocaccion käsialaa, vaan hän on koonnut ja muokannut vanhoja ja omana aikanaan suosittuja tarinoita. Jälkisanoissa kerrotaan, että kirja on kirjoitettu nuorten naisten iloksi ja ainakin minua se viihdytti. Tarinoiden kertomisen lisäksi kehyskertomuksen nuoret esittävät myös lauluja, mikä tekee teoksesta entistä monipuolisemman.

Sadan novellin kokoelma antaa kattavan kuvauksen 1300-luvun Italiasta. Kuvattuna ovat niin aateliset, papisto kuin talonpojatkin. Henkilöt ovat usein melko karrikoituja ja arkkityyppisiä. Löytyy tyhmyreitä ja ovelia keppostelijoita, pahansisuisia vanhoja vaimoja ja kauniita ja ujoja neitsyitä. Nimistöä on runsaasti, sillä kaikki keskeiset henkilöt esitellään nimeltä. Sadan novellin jälkeen ei nimet unohtuvat ja sekoittuvat auttamatta keskenään.

 Tarinat paljastavat myös maailmankuvasta ja Italian ja naapurivaltojen suhteista. Eksotiikkaa tuovat kertomukset Lähi-Idästä. Välillä käydään kaukana Aasiassa asti. 

Arvot ja moraali tulevat hyvin ilmi. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin suhtautuminen on melko sallivaa, niin kauan kuin suhteet hoitaa salassa ja huomaamattomasti. Usko Jumalaan on vahva, mutta kirkkolaitokseen ei niinkään. Samoin taikauskoa esiintyy vahvasti varsinkin alempiin säätyihin kuuluvien keskuudessa. Tarinoiden henkilöt turvautuvat välillä loitsuihin tai törmäävät metsässä aaveisiin.

Rakkaus ja erotiikka ovat keskeisessä osassa. Decameronea lukiessani tuli mieleeni eräs maailmankirjallisuuden klassikko: Shakespearin Romeo ja Julia. Decamerone sisältää kymmeniä samankaltaisia rakkaustarinoita. Miten juuri Romeon ja Julian tarina on maailmankuulu? Sydänsuruista kärsivän Filostraton päivänä kerrottiin kymmenen tarinaa, joista jokainen oli yhtä koskettava ja traaginen kuin Romeo ja Juulia. 

Kertomukset eivät sovi, kuten takakannessakin mainitaan, perheen pienimmille. Erotiikan määrä saa välillä kaikennähneen muka-niin-aikuismaisen tv-sukupolven edustajankin punastelemaan ja vilkuilemaan olan yli.

Jos yrittäisi siirtää Decameronen nykyaikaan, siitä pitäisi ehdottomasti tehdä TV–sarja (esitysajankohtana myöhäisilta). Kuten yllä totesin, kertomukset ovat yhä 600 vuoden jälkeenkin viihdyttäviä, mikä on selvä merkki klassikkokirjasta."

jääkaappirunoutta #1

Runot tuntuivat aluksi hyvin vaikeilta ymmärtää. En löytänyt niistä sitä hienoutta, mitä moni väitti niissä olevan - ajattelin, että niistä pitäminen on merkki erittäin korkeasta sivistyksestä. En myöskään itse osannut kirjottaa runoja. Mikäli sellainen annettiin tunnilla tehtäväksi, istuin viime minuuteille asti kynää pyöritellen ja tuskaillen epäluovuuteni kanssa, ja sain paperille joitain sanoja vain pakon edessä. 

  Lukioaikana olen kuitenkin löytänyt runoudesta jotain, mikä on ennen ollut minulta täysin piilossa. Nyt osaan nauttia joistain runoista ja sanoilla leikittelystä; siitä, ettei asioita sanotakaan aivan niin kuin ne ovat, vaan kaunista kieltämme käytetään upeasti luomaan uudenlaisia mielikuvia. Runojen kirjoittaminen tosin ei vieläkään ollut erityisen helppoa - kunnes löysin kirjastomme nuortentilan magneettitaululta jääkaappimagneetin muodossa olevia sanoja. Vietimme ystäväni kanssa aikaa kirjastossa, ja löysin itsestäni todellisen jääkaappirunoilijan - teimme koko taulun täyteen runoja!

Tämä toimisi mielestäni koulussakin, loistava idea kaikille luovuutensa kanssa kamppaileville, ja turvallinen tapa "tutustua" runojen kirjoittamiseen ja sanoihin!

Ylioppilaskirjoituksiin liittyvien kiireiden vuoksi kirjapino vain kasvaa ja kasvaa, mutta kohta alkaa hellittää. Myöhemmin tällä viikolla palataan asiaan ja luvassa on postausta Veijo Meren Manillaköydestä. 

Mukavaa syksyistä keskiviikkoa! :)

 

Kiikkerä kirjapino ja muita hajatelmia

Huhhuh. Nyt on abivuosi aloitettu oikein kunnolla, ja itse kukin on joutunut kohtaamaan sen todellisuuden, että ylioppilaskirjoitukset lähestyvät vääjäämättä. Koulutöiden (apua, ranskan ylppärivihkoja) ja muiden menojen lomassa on kuitenkin hyvä rentoutua välillä, esimerkiksi lueskellen hyvää kirjaa. Tai, no, lueskelemalla hyvää kirjaa ja keräämällä lukutoukan talvivarastoa.. Hyvät varastot (lue: kiikkerät kirjapinot ja notkuvat kirjahyllyt) ovatkin tarpeen pimeän syksyn ja kylmän talven tullen. Muutenhan voisi käydä niin, että uusi ukeminen loppuisi kesken, juuri kun ulkona on kylmää ja pimeää ja märkää ja taivaalta sataa rättejä ja vanhoja akkoja ja ties mitä öttimönkiäisiä! Kamala kauhukuva! 

"Jos taivaalta sataa akkoja

ja hirveitä hirven kakkoja

ja kirveitä ja puukkoja

saa silloin huuliin rakkoja,

jos antaa suukkoja"

-Kirsi Kunnas

Tuosta tulikin mieleeni vähän lohdullisempi runo, Uppo-Nallen käsialaa oleva. (Uppis on ihan ykkönen!) En kyllä tiedä miten tämä tähän mitenkään liittyy, mutta olkoon nyt kuitenkin siinä...

"Vaikka taivaalta sataisi puukkoja,

tulen antamaan sinulle suukkoja.

Vaikka yö olisi sysimusta,

et jää vaille rutistusta."

-Elina Karjalainen

Alla olevassa kuvassa näkyy pieni osa niistä kirjoista, jotka minulla ovat kesken tai jotka ovat jonossa. Onhan siinä kaksikin kirjaa diplomilistalta (kolmena niteenä), mutta kieli vain on vähän väärä. Hups. On kuitenkin ihan luultavaa, että luen Kurjat suomeksi ensin, jos ehdin lukea sen tätä projektia varten. Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attendre quelque part, eli suomeksi Kunpa joku odottaisi minua jossakin, saattaa sen sijaan tulla luetuksi ensin alkukielellä, samalla äänikirjaa kuunnellen. Jos sattuisin vaikka samalla oppimaan vähän lisää ranskaa.

Olosuhteiden pakosta minun täytyy nyt palata Harry Potterin ihmeelliseen maailmaan på svenska (syytän ruotsin puhekurssia, joka on juuri meneillään tässä jaksossa). Alla olevassa kuvassa näkyy Potterin lisäksi syypää siihen, ettei diplomi ainakaan hetkeen edisty niin nopeasti kuin se muuten voisi (joo, tiedän, on tosi kypsää syyttää kirjoituksia, mutta ei voi mitään, voin ainakin yrittää leikkiä lukevani.. Tai leikkiä yrittäväni lukea.. Tai yksinkertaisesti nukkua kirja tyynyn alla. TAI sitten voisin oikeasti lukea. Jälkimmäinen ratkaisu kuulostaa ehkä parhaalta, tai ainakin järkevimmältä..). Mutta nyt, arvoisat kuulijani, päätämme lähetyksemme tältä päivältä. Tylypahka kutsuu, ja sen jälkeen Höyhensaaret. Aamulla sitten kemiaa...

Andalusian lauluja

Aika harvoin käy näin, mutta olen täysin ulkona. Federico García Lorcan Andalusian lauluja (1967) ei aukea yhtään, ei millään. Aina välillä tulee vastaan kirjoja jotka eivät miellytä, ovat huonosti kirjoitettuja tai jättävät kylmäksi. Harvoin kuitenkaan käy näin. Ikään kuin lukisi salakieltä jota ei osaa tulkita. Tuntuu kuin kirja olisi lyönyt näpeille. 

Runot ovat vapaamittaisia, mutta se onkin kaikki, mitä pystyn niistä sanomaan. En osaa sanoa teemoista, aiheista tai kielestä oikeen mitään. En kyennyt valitsemaan suosikkirunoa eikä runoista välittynyt selkeitä mielikuvia. Päässä pyörii vain irrallisia katkelmia ja sanoja. 

Hakiessani apua internetistä luin useasta lähteestä, kuinka Lorcan kehutaan kuvaavan hienosti omaa kotiseutuaan, Espanjan Andalusiaa. En ole koskaan käynyt Manner-Espanjassa enkä puhu espanjaa kuin muutamia fraaseja, joten ehkäpä kyse onkin kontekstieroista. Kuitenkin samaan aikaan tunnen itseni lakeijaksi, joka ei näe keisarin uusia vaatteita. Ehkäpä Lorcan runous aukeaa vain todella viisaille. Hyvän runouden piirteeksi luetaan usein se, että se kontekstista riippumatta kykenee koskettamaan lukijaa. En halua tuomita Andalusian Lauluja huonoksi kirjaksi vaan pikemminkin haastavaksi. Siispä suon Lorcalle mielelläni toisen mahdollisuuden jonkin ajan kuluttua, ehkä matkalla Espanjaan. 

Vaikka lukukokemus jäi hiukan vaivaamaan on tämä kuitenkin juuri se diplomin hienous. Nimittäin tutustuminen kirjoihin, joita ei muuten olisi koskaan tullut avanneeksi. Joistain tulee uusia suosikkeja ja jotkut, kuten tämä, jäävät mysteereiksi.

Kotiopettajatar (ja professori)

Luin jo loppukeväästä Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Sen jälkeen oli pakko ahmaista myös Professori, joka on Brontën esikoisteos. Näistä kirjoista siis kotiopettajatar on kirjadiplomilistalla, Professori ei, mutta ajattelin nyt niistä kummastakin hieman kirjoittaa, sen verran kuin täältä rippileiriltä on isostelun lomassa mahdollista.
Molempien kirjojen tyylisuunta on romantiikka, jonka piirteitä teoksista löytyykin paljon. Esimerkiksi kuvaus luonnosta on, no, romanttista, luontoa kuvataan kauniina ja villinä ja kuitenkin sellaisena jossa on hyvä olla (varsinkin Kotiopettajattaressa näin) ja kaupunkien kuvauksessa on aikalailla sama juttu (enemmänkin Professorissa). Myös kirjojen juonet edustavat mielestäni hyvin romantiikkaa tyylisuuntana. Kotiopettajattaren romaani on lisäksi kolmiosainen, mikä oli ajalle tyypillistä.
Professorissa (esikoiset ensin, eikö vain?) päähenkilö on jäänyt orvoksi pienenä. Hän varttuu pojasta mieheksi ilkeiden sukulaisten luona, kunnes lähtee sieltä, ensin veljensä yritykseen sihteerin töihin, sitten Keski-Eurooppaan opettamaan englantia. Aluksi hän opettaa vain poikakoulussa, mutta myöhemmin myös tyttökoulussa. Siellä hän rakastuu tyttöön, joka opettaa ompelua ja työskentelee pitsinkorjaajana. Välissä tapahtuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, mutta loppu on onnellinen.
Kotiopettajattaren romaanissa taas tyttö jää orvoksi ja kasvatetaan ilkeiden sukulaisten luona. Sieltä hän pääsee kouluun, joka ei myöskään ole kovin iloinen paikka (aluksi). Tytöstä nuoreksi naiseksi varttunut Jane palkataan kotiopettajattareksi Thornfield-nimiseen taloon, hän rakastuu mieheen joka hänet oli palkannut, mieheen, joka on häntä huomattavasti vanhempi. Aluksi kaikki on onnellista, mutta sitten alkavat kaikenlaiset vastoinkäymiset - esimerkiksi käy ilmi, että miehellä on jo vaimo. Vastoinkäymiset jatkuvat, Jane lähtee Thornfieldistä, kärsii nälkää ja puutetta, Saiturimaiseen tapaan muutama yllättävä sukulaisuussuhde paljastuu, ja loppu on jälleen onnellinen, kun Jane vaan muistaa seurata vaistojaan.
Molempien kirjojen perusjuoni on siis sama, vaikka ympäristö ja näkökulma ovatkin eri: jonkin verran vanhempi mies rakastuu nuorempaan naiseen, joka on alaisen asemassa mieheen nähden. Nainen rakastuu myös kyseiseen mieheen. Sitten on vaikeuksia ja lopulta kaikki päättyy hyvin.
Myös henkilöhahmoissa on yhteistä, molemmissa kirjoissa päähahmot (Professorissa siis mies ja Kotiopettajattaressa nainen) ovat orpoja, ilkeiden tai ymmärtämättömien sukulaisten kasvattamia, molemmat lähtevät kotoaan kun siihen suinkin on tilaisuus, mutta ensimmäinen pakopaikka (veljen yritys, sisäoppilaitos) ei ole järin onnellinen paikka olla. Tämän jälkeen molempien kirjojen päähenkilöt valitaan opettajiksi, kunnes he rakastuvat (kuten sanoin, niin rakkauskuviot ovat samankaltaiset, tosin Professorilla ei ollut hullua vaimoa, vaikkakin hullu tyttökoulun johtajatar ajaa ehkä saman asian).
Ilmeisesti molempien kirjojen miespääosa perustuu samaan henkilöön, jonka Brontë tapasi Keski-Euroopassa ja johon Brontë rakastui. Samoin molempien tarinoiden naispääosa on selvästi Brontë itse. Romaanit ovat siis perusjuoneltaan paperille kirjoitettuja haaveita, jotka eivät tosielämässä valitettavasti koskaan toteutuneet. Brontë itse oli naimaton papin tytär, joten moni ihmetteli aikanaan, kuinka hän onnistui vailla kokemusta kuvailemaan niin hyvin rakkauden paloa, joka ruokkii, mutta riuduttaa ja raastaa, mutta onhan se nyt ihan ymmärtävää, kun kerran nämä kirjat ovat haavekuvia.
Oli hauskaa lukea näitä kirjoja, vaikka toisinaan se aiheuttikin hieman hämmennyksen tunteita. Pidin siitä, kuinka kirjoissa kuvattiin miljöötä ja sitä, miltä henkilöistä milläkin hetkellä tuntui. Osa henkilöhahmoista oli välillä tosiaan raivostuttavalla tavalla mustavalkoisen hyviä, mutta eipä sekään paljoa haitannut. Kuvailusta on vielä sanottava, että ajalle hyvin tyypillinen kuvaus siitä, kuinka jollain henkilöllä on "älykäs otsa", "tylsämieliset kulmakarvat", "nenäkäs nenä" tai "ilkeät korvat", on nykylukijasta mielenkiintoista. Enää kun ei yleisesti ajatella älynlahjojen ja luonteenpiirteiden erityisesti erottuvan kasvonpiirteissä (yksittäisten kyökkipsykologien mielipidettä ei kysytä).
Kuten näillä kirjoillakin, on tällä tekstilläkin onnellinen loppu. Kirjoitusjumin selättämisen (ainakin tällä erää se on selätetty) jälkeen pääsen nauttimaan aurinkoisesta päivästä (ulkona paistaa oikeasti aurinko, siellä näkyy sinistä taivasta!!) riparilla isostellen. Katsoo nyt jos jotain muutakin saisin aikaiseksi kirjoittaa täällä, kirjoja kun on jo luettuna aikamoinen läjä!
-Vilja

Ps. Yritin ladata tähän kuvaa upeasta luonnosta leirikeskuksemme ympärillä (olisi sopinut teemaan), mutta epäonnistuin surkeasti. Ehkä vielä jonakin päivänä osaan käyttää teknologiaa, ehkä?
-Vilja again

Eino Leinon, runon ja suven päivä

Taas kerran sai netiketin laiminlyöjä palkkansa, luullessaan voivansa noin vain copypaste-taktiikkaa käyttämällä koristaa postauksensa päivänsankarin runolla. Tällä kertaa ihminen kuitenkin voitti koneen ja pitkällisen kamppailun jälkeen sain väkerrettyä alle yhden suosikkirunoistani. Leinoa kiitellään erityisesti Suomen luonnon kuvaajana ja jotkut jopa pitävät häntä potentiaalisena haastajana kansallisrunoilijan paikalla paistattelevalle Runebergille -eivätkä ole aivan väärässä, jos minulta kysytään. En ala tässä sen enempää ylistämään suosikkirunoilijaani, totean vain, että jos runoillan on onnistunut sulattamaan kaltaiseni kyynisen kaikenvihaajan sydämen, niin onko kukaan turvassa? 
  Leino löytyy myös kirjallisuusdiplomilistaltamme ja ainakin minä aion (tietenkin) lukea Helkavirret, kunhan saan valloitettua ensin sen kirjavuoriston, joka kohoaa sänkyni vieressä. 
  Alla siis Eino Leinon runo Nuorten usko vuonna 1897 julkaistusta Yökehrääjä-kokoelmasta. Nauttikaa!





Nuorten usko. 

Näin unta, että oli suuri maa, 
mi päivän alla aaltos vainioina, 
ja nurmet nuoret taivaan rannan taa 
ne kukki kunnahina, laaksoloina. 


Näin unta, että virroin vaahtosuin
maan kaiken halki kaikui kevään valta
ja virran vieret tuoksui tuomipuin
ja savut armaat nousi puiden alta.


Näin unta, että valkomajoissaan 
siell' asui suuri, suora, ylväs kansa, 
niin kuulu kunniastaan, tarmostaan 
ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.


Sen kansan aatos tulta salamoi,
sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla 
ja kiurun lempenä sen kieli soi
ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla. 

Ja maassa siinä laulu sääsi lain 
ja taide hallitsi ja tieto johti
ja tuomioita jakoi tunto vain
ja sääli Syytöksien ponnet pohti. 

Ja itse totuus oli usko maan
ja oma sydän oli kirkko kuukin
ja Luoja oli luodun hyve vaan
ja työt ne rukoili, ei messut munkin. 

Näin unta, että oli suuri maa
ja maata suurta asui suuri kansa.
Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan 
nous maailmalle uuden aamun rusko. 
Sen sinne nuoret nosti voimallaan — 
ja nuorten voima oli nuorten usko.