Norwegian Wood

Korvatunturin konkurssista (http://www.mtv.fi/uutiset/talous/artikkeli/lama-iskee-myos-joulupukkiin-lapin-kansa-joulupukin-kammari-haettu-konkurssiin/5272056) ja Joulupukin kuolemasta (http://yle.fi/uutiset/kuuman_linjan_joulupukkina_tunnettu_kosti_kotiranta_on_kuollut/8181425)huolimatta toiveeni oli mennyt perille ja sain joululahjaksi Haruki Murakamin pääteoksen 1Q84. Diplomia varten lukemani Norwegian Wood herätti kiinnostukseni kirjailijaa kohtaan siinä määrin, että hänen muu tuotantonsa pääsee muitta mutkitta "pakko lukea" -listalleni. Ja mikä parasta, Murakamin kirjoja on suomennettu yhteensä kahdeksan. Luettava ei siis heti lopu kesken. Viimeisenkin suomennetun romaanin luettuani täytyy sitten varmaan opetella japania, jotta voin lukea loputkin.

Norwegian Wood kuvaa nuoren japanilaisen Toru Watanaben opiskelijavuosia 60-luvun lopulla Japanissa. Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan. Toru jää suremaan häntä yhdessä Naokon, Kizukin tyttöystävän kanssa. Tilanne on aluksi molemmista kiusallinen, mutta hitaasti he ensin ystävystyvät ja lopulta myös rakastuvat.

Toru lähtee lukion päätyttyä opiskelemaan Tokioon ja Naoko, jonka mielenterveys on järkkynyt, muuttaa vuoristoseudulla sijaitsevaan parantolaan. Yliopiston asuntolassa Toru tutustuu koomisen järjestelmälliseen ja säntilliseen huonetoveriinsa Kamikazeen ja suosittuun muutaman vuoden vanhempaan Nagasawaan. Lomilla Toru käy katsomassa Naokoa ja tämän huonetoveria Reikoa parantolassa. Naokon estelyistä huolimatta Toru haluaa odottaa, että Naoko parantuu ja pääsee pois parantolasta, jotta he voivat aloittaa yhteisen elämän. Samaan aikaan yliopistolla hän kuitenkin tutustuu Midoriin, joka tuntuu olevan täysi Naokon vastakohta, mutta johon Toru huomaamattaan rakastuu. 

Toru pitää itseään perin tavallisena opiskelijapoikana. Hän asuu asuntolassa, syö opiskelijaruokalassa ja työskentelee osa-aikaisesti levykaupassa. Toru opiskelee teatterihistoriaa ja lukee vapaa-ajallaan kirjoja. Toisinaan hän käy elokuvissa ja Nagasawan kanssa he käyvät ryyppäämässä ja iskemässä tyttöjä. Toru on rehellinen, suoraselkäinen ja välittävä ihminen. Nuorten miesten tapaan hänen on välillä vaikea hahmottaa ihmissuhteita, mikä saa niin Naokon kuin MIdorinkin välillä hermostumaan.

Midoria ja Naokoa yhdistävät yhteiskunnan naisille asettamat paineet. Naokon perhe on päällisin puolin vauras ja onnellinen. Kulissin takana on kuitenkin ongelmia. Naokon isosisko on tehnyt itsemurhan ja Naoko itse kärsii mielenterveysongelmista. Perheen vanhemmat yrittävät salailla asioitaan eivätkä tahtoisi lähettää Naokoa parantolaan.

Midorin äiti on kuollut ja isä sairaalassa. Midori ja hänen isosiskonsa käyvät hoitamassa isää ja yrittävät pyörittää isän kirjakauppaa jota uhkaa konkurssi. Midori on kapinallinen eikä tahdo mukautua yhteiskunnan asettamaan naismuottiin. Hän viettää mielellään aikaa Torun kanssa, koska voi silloin olla oma itsensä.

Norwegian Wood on ennen kaikkea kertomus nuoruudesta ja aikuiseksi kasvamisesta. Toru, jolla on tunteita niin Naokoa kuin Midoriakin kohtaan joutuu vaikean valinnan eteen. Tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta eikä elämän suunta ole selvillä. Vaikka 60-luvun Tokio, jossa Toru asuu on vuosikymmenien ja tuhansien kilometrien päässä, ovat suhdekiemurat, rakkaus, seksi, oman tien etsiminen, pätkätyöt ja päämäärän puuttuminen edelleen osa nuoruutta kaikkialla maailmassa. Rehti ja tavanomainen Toru voisi olla kuka tahansa opiskelija missä tahansa korkeakoulussa ympäri maailman. Se, että hän joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä ja tuntee olevansa vailla päämäärää viestii, että elämän käänteet vievät mukanaan, vaikka kuinka yrittäisi elää itseään ja muita satuttamatta. 

Murakamin tyyli on kauniin vähäeleistä. Japanilaisia ja suomalaisia verrataan usein toisiinsa ja on totta, että kerronnassa, sen vähäeleisyydessä, rytmissä, mielikuvissa, on jotain selittämättömän tuttua. Tietty yksinkertaisuus luo aukkoja tekstiin, muttei suinkaan tarkoita, että tarina jäisi vajavaiseksi. Varsinkin Naokon kohtalo herättää paljon kysymyksiä, mutta aukot auttavat samaistumaan Toruun, joka ei myöskään täysin ymmärrä Naokoa, vaikka kuvitteleekin tuntevansa hänet hyvin. 

Nuorena voin samaistua jonkin verran Toruun, Midoriin ja Naokoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi suunnattu yksinomaan nuorille. Varmasti jokainen, jonka opiskekuajoista on vierähtänyt useampi tovi palaa Torun tavoin muistoihinsa vaikka keskellä Berliinin lentokenttää kuullessaan oman Norwegian Woodinsa.

PS. Olen hyvin tietoinen, että henkilöihin viitataan tavallisesti sukunimellä, mutta vietettyäni yli 400 sivua Torun pään sisällä en hennonnut enää kutsua häntä kylmästi Watanabeksi.

Laskeva neitsyt

Sain juuri luettua Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Laskeva Neitsyt ja muita kirjoituksia. Pidin siitä. Arkisten tilanteiden ja asioiden käsittely elävällä kielellä oli hauskaa luettavaa. Teksteistä löytyi myös paljon samaistuttavaa - ehkä, jos olisin leikki-ikäisen lapsen tietyn ikäinen äiti, löytäisin samaistumispintaa vielä enemmän. Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävää luettavaa ja luin sen yhdeltä istumalta. Muuten siitä ei ole pahaa sanaa sanottavana, mutta kun luin kolumnia Hikka, sain kauhean hikan. Ehkä se oli kuitenkin sen arvoista.

Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on matkaraportti ja tekstitaidon vastaus kirjoitettavana. Ehkä joskus kirjoitan syvällisen ja pitkän blogitekstin jostain kirjasta. Ehkä. Toivossa on hyvä elää.

P.S Kolumni Terve tikkujalka oli hyvä. Tuli vaan mieleen, kert aiheesta keskusteltiin taannoin äidinkielentunnilla. Ei mulla muuta.

Koonti

Pakko tehdä kirjakoontia jonnekin, mistä voi sitten myöhemmin tarkistaa, montako maailmankirjallisuuden klassikkoa vielä on lukematta. Ja että mistä kirjoista pitää vielä keskustella kirjadiplomiluotsiäikänopettajan kanssa. Ja että kuinka monesta kirjasta pitää kirjoittaa blogipäivitys.

Luettu:

Brontë: Kotiopettajattaren romaani (ja Professori kaupan päälle...)

Sofokles: Kuningas Oidipus

Södergran: Tulevaisuuden varjo

Hosseini: Leijapoika (ja Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat. Mitenniin mulla on muka tapana jumittaa jossain tietyssä kirjailijassa?)

Satrapi: Persepolis: iranilainen lapsuuteni

Pulkkinen: Raja

Valtonen: Siipien kantamat

Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Näistä blogissa on esiintynyt vain Kotiopettajatar... Hups. Onneksi keskustelua on käyty sen lisäksi Oidipuksesta ja Persepoliksesta, ja keskusteluaika on sovittu Rajasta ja Siipien kantamista (olettaen että kirjadiplomiluotsi saa Siipien kantamat luettua siihen mennessä).

Vähän on kyllä nyt kuiva ja tynkä tämä päivitys, mutta laitetaan loppuun vielä saldo ja lupaus siitä, että kirjat eksyvät kyllä tännekin ihan omiksi kirjoituksikseen.

SALDO:

Maailmanklassikot 2/6

Suomiklassikot: 1/6

Ulkomainen nykykirjallisuus: 2/4

Kotimaa nyt: 3/4, joista

Romaanit: 4/5

Novellit tjs.: 1/1

Runot: 1/2

Näytelmät: 1/2

Muut: sarjakuva, 1

Niin, ja tosiaan nyt on lainassa Pahan kukkia ja Vihan hedelmiä (kuulostaa ihan kauppalistalta, muista tuoda rasvatonta maitoa ja vihan hedelmiä, joo ja sit jos sulla on aikaa niin käy hakemassa vielä pahan kukkia niin saadaan olkkariin vähän väriä), niin että helpotusta maailmanklassikoiden tilanteeseen on tulossa. Niin ja kesken on Kun on tunteet, niin että ei suomiklassikotkaan ihan hirveän pahasti ole jäämässä jälkeen.

"Hämärä tyyppi, kun muille aurinko paistaa."

Runot. Nuo symmetrisesti asetellut lauseenpätkät täynnä metaforista kuvailua kätkien elämän tarkoituksen yhdelle paperinpalaselle. Nuo sanajärjestystä, yksinkertaista ajattelua ja tasapaksuja tunnetiloja uhmaavat sanat toistensa jälkeen. Suuri osa ihmisistä ei niitä ymmärrä. Jotkut eivät halua yrittää. Jotkut taas haluavat, mutta eivät pysty. Tiedä sitten kumpi on parempi, ymmärtää vai olla ymmärtämättä. Ihan yleisesti elämässä.

Olen aina rakastanut runoja. Jokin niissä vain on. Ehkä se eteerisyys, se sanojen estetiikka. Ehkä se miten se vetää sisälle ensimmäisessä säkeessä ja kun olet lopettanut tunnet joko valaistuneesi, hämmentyneesi tai parhaimmillaan kyseenalaistat koko olemassaolosi. Omalla tavallaan runot ovat kuin vuoropuhelua sinun ja mielikuvitusystäväsi kanssa. Rajoja ei ole. Ei aiheissa, ei sanavalinnoissa. Ihan kuin joku antaisi sinulle kasapäittäin ajatuksia noin kymmenen virkkeen avulla, mutta kuitenkin lopulta, on luodut ajatukset sinun omiasi.

Halusin aloittaa kirjadiplomin ensimmäiset kirjat runokirjoilla. Se vain tuntui oikealta, kotoisalta. Halusin jotain modernia. Ei loppusointuja. Jollain tavalla loppusoinnuttomien runojen epätäydellisyys on minusta kiehtovampaa ja osaltaan myös, lohduttavampaa. Kirjastoreissulta mukaani lähtivät siis Leonard Cohenin Kaipauksen kirja sekä Wislawa Szymborskan Ihmisiä sillalla.

Leonard Cohenin vuonna 2006 julkaistu runokoelma oli lukukokemuksena hieman erilaista runoutta mihin olen yleensä tottunut. Kieli vaihteli tyyliltään huomattavasti eri runojen välillä kuvailevasta romattisvivahteikkaasta tyylistä ronskiin, lähes pornografiseen kirjoitustapaan. Runojen pääteemoina esiintyivät rakkaus, naiskauneus, yksinäisyys, epäoikeudenmukaisuus sekä uskonto.
Runojen teemoja ja yleisilmettä väritti Cohenin piirtämät ja kuvittamat kuvat runojen keskellä.

"En pystyisi tappamaan

Niin kuin te tapatte

En pystyisi vihaamaan

Yritin onnistumatta

 

Ei Ihminen voi nähdä

Suurta suunitelmaa

Tai kuka tulee jäämään

Viimeiseksi lajissaan

 

Tarina on kerrottu

Totuuksin ja valhein

Maailma on sinulle annettu

Joten väliäkö sillä"

 

 

"Vauhdin tarve

viinin tarve

nautinnon tarve

selkärangassani

 

tarvitsen kättäsi

vetämään minut turvaan

tarvitsen nesteidesi

tuoksun sieraimiini."

 

 

Wislawa Szymborska ja Ihmisiä sillalla (2006). Huh huh. Tämä kirja oli silmiä avaava. Jokaiselle, joka rakastaa miettiä filosofisia kysymyksiä, tämä kirja on kultaa ja mirhaa ja kaikkea mitä maan päältä voi löytää. Tämä kirja, nämä runot, vetävät sisälleen. Sen kysymykset vaivaavat päätä seuraavan aamuna, iltana. Mutta toisaalta, eikö se olekin jokaisen kirjailijan tarkoitus. Saada ihmiset ajattelemaan.

 

Szymborskan runot huokuvat tuskaa ihmiskuntaa kohtaan. Kysymyksiä kysymyksien jälkeen. Kaiken oletetun kyseenalaistamista. Suurimpina teemoina ovat ehdottomasti kohtalo, oikea ja väärä, ihmisyys, ihmisten väärät prioriteetit, tietämättömyys sekä kuolema. Näitä runoja lukiessa täytyy osata lukea rivien välistä sekä kyetä filosofiseen pohdintaan ymmärtääkseen täysin runojen sanoman (jos se edes on muille kuin itse runoilijalle mahdollista). Nämä runot eivät ole suunnattu heikkohermoisille. Oman olemassaolon kyseenalaistaminen tämän kirjan myötä on väistämätöntä.

 

Ehdottomasti nykyisin yksi lempirunokirjoistani. Aiheet. Sanojen käyttö. Metaforiikka. Vau.
 

 

 "Elämä pikatoimituksena.

Näytäntö harjoittelematta.

...

En tunne roolia, jota esitän.

Tiedän vain, että se on minun,

enkä voi sitä vaihtaa.

...

Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.

Joka askeleelta kompastun vieraisiin asioihin."

 

 

"Jospa tämä kaikki

tapahtuukin laboratoriossa?

Yhden lampun alla päivisin

ja miljardin öisin?

 

Jos me olemmekin koesukupolvia?

..."

 

-Veera

 



Manillaköysi

Veijo Meren Manillaköysi kuuluu suomalaisiin klassikkoteoksiin, ja olenkin erittäin iloinen että sain sen tämän diplomin merkeissä luettua. Tartuin kirjaan myös sen takia, että muistan siitä olleen puhetta ylä-asteella; tiesin kirjan juonen suunnilleen. Yllätyin taas kerran siitä, kuinka ohut tämä kirja oli: olen aina jotenkin ajatellut, että klassikkoteokset ovat lähes poikkeuksetta paksuja ja vaikealukuisia.

  Vuonna 1928 syntyneen Veijo Meren kuolemasta uutisoitiin viime kesänä, joten hän on senkin vuksi nyt viimeaikoina noussut uudelleen pinnalle. Kirjan luettuani tutustuin Veijo Mereen muutenkin hieman enemmän ja sain selville esimerkiksi sen, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita ulkomailla ja Suomen kirjallisuuden kannalta merkityksellinen hänen proosan alalla tekemien uudistustensa vuoksi. 

  Manillaköysi on vuonna 1957 julkaistu kirja. Se käsittelee jatkosodan aikaisia tapahtumia uudistetulle proosalle tyypillisellä tavalla; henkilöitä on monta, jokainen kertoo omaa asiaansa ja varsinainen juoni jää usein taka-alalle. Manillaköydessä varsinaisena päähenkilönä on sotamies Joose Keppilä. Aivan kirjan alussa hän löytää tieltä moitteettomassa kunnossa olevan manillaköyden, johon hän suhtautuu heti alusta lähtien omistavasti.

  Sotamiesten ei ole sallittua viedä rintamalta mitään ylimääräistä kotiinsa, mutta Joose "kiintyy" löytämäänsä köyteen ja haluaa ehdottomasti viedä sen mukanaan kotiin. Sehän oli hyväkuntoinen, käypä köysi - sota-aikana pulaa oli melkeinpä kaikesta, joten köysikin ilahdutti. Koska hän ei olisi oikeasti saanut viedä köyttä kotiin, hänen täytyy keksiä suunnitelma. Joose kietoo köyden ympärilleen ja laittaa päälleen isomman takin, ettei kukaan huomaisi hänen salakuljettavan köyttä - piikittelyä kasvaneesta ulkomuodostaan hän kyllä saa kuulla.

  Joose aloittaa pitkän junamatkan köysi ympärilleen tiukasti sidottuna. Tässä kohtaa muut henkilöt tarinoineen saavat suuremmankin osan. Jotta matka kuluisi nopeammin, sotamiehet kertovat toisilleen näkemistään ja kuulemistaan toinen toistaan kauheammista asioista. Luulen, että ajantappamisen lisäksi he halusivat myös päästä purkamaan tuntojaan ja sitä kautta keventämään oloaan.

  Matka on pitkä, ja köysi alkaa todella kiristää Joosea. Se aiheuttaa tukalan olon, mutta Joosen on vain siedettävä se, ettei hän jäisi kiinni. Kun hän lopulta pääsee perille, vaimo huomaa hänen tukalan olonsa ja leikkaa köyden irti Joosen ympäriltä. Sinne meni hieno, vaivalla sodasta kuljetettu käyttökelpoinen köysi. 

  Köyden voi tietysti ajatella ihan vain sellaisena kuin se kuvataan: köytenä. Pula-aikana ei ollut varaa valittaa tai olla nirso, ja kaikesta piti ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti. Köydellä voi myös olla symbolisempi merkitys, esimerkiksi sodan aiheuttamat henkiset solmut ja rasitukset, jotka puristavat ja aiheuttavat tukalan olon.

  Kirjan kieli oli paikoin humoristista ja hauskaa luettavaa. Vaikeitakin asioita pystytään teoksessa käsittelemään jollain tavalla huumorin kautta. Tämä tekee kirjan lukemisesta yllättävän viihdyttävän kokemuksen. En voi ehkä sanoa, että kirja aiheineen olisi ollut kevyttä luettavaa, mutta ei se missään nimessa myöskään ollut niin rankkaa kuin tällaisista aiheista kirjoitettu kirja olisi voinut olla. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

2/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Decamerone

Tästä alkaa blogin yhdeksäs postaus jonka aikana kerrotaan Nean ajatuksia Bocaccion novellikokoelmasta.

Kun Nea huomasi vuoronsa tulleen, hän alkoi kertomaan: "Teoksen rakenne oli mielenkiintoinen. Kehyskertomuksessa kymmenen nuoren italialaisen aatelisen seurue pakenee ruttoa maaseudulle, missä he viettävät aikaansa kertoen tarinoita toisilleen. Joka päivä jokainen kertoo yhden tarinan, joka liittyy jotenkin päivän aihepiiriin, jonka päivän kuningas tai kuningatar on määrännyt. Novellit eivät kaikki ole Bocaccion käsialaa, vaan hän on koonnut ja muokannut vanhoja ja omana aikanaan suosittuja tarinoita. Jälkisanoissa kerrotaan, että kirja on kirjoitettu nuorten naisten iloksi ja ainakin minua se viihdytti. Tarinoiden kertomisen lisäksi kehyskertomuksen nuoret esittävät myös lauluja, mikä tekee teoksesta entistä monipuolisemman.

Sadan novellin kokoelma antaa kattavan kuvauksen 1300-luvun Italiasta. Kuvattuna ovat niin aateliset, papisto kuin talonpojatkin. Henkilöt ovat usein melko karrikoituja ja arkkityyppisiä. Löytyy tyhmyreitä ja ovelia keppostelijoita, pahansisuisia vanhoja vaimoja ja kauniita ja ujoja neitsyitä. Nimistöä on runsaasti, sillä kaikki keskeiset henkilöt esitellään nimeltä. Sadan novellin jälkeen ei nimet unohtuvat ja sekoittuvat auttamatta keskenään.

 Tarinat paljastavat myös maailmankuvasta ja Italian ja naapurivaltojen suhteista. Eksotiikkaa tuovat kertomukset Lähi-Idästä. Välillä käydään kaukana Aasiassa asti. 

Arvot ja moraali tulevat hyvin ilmi. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin suhtautuminen on melko sallivaa, niin kauan kuin suhteet hoitaa salassa ja huomaamattomasti. Usko Jumalaan on vahva, mutta kirkkolaitokseen ei niinkään. Samoin taikauskoa esiintyy vahvasti varsinkin alempiin säätyihin kuuluvien keskuudessa. Tarinoiden henkilöt turvautuvat välillä loitsuihin tai törmäävät metsässä aaveisiin.

Rakkaus ja erotiikka ovat keskeisessä osassa. Decameronea lukiessani tuli mieleeni eräs maailmankirjallisuuden klassikko: Shakespearin Romeo ja Julia. Decamerone sisältää kymmeniä samankaltaisia rakkaustarinoita. Miten juuri Romeon ja Julian tarina on maailmankuulu? Sydänsuruista kärsivän Filostraton päivänä kerrottiin kymmenen tarinaa, joista jokainen oli yhtä koskettava ja traaginen kuin Romeo ja Juulia. 

Kertomukset eivät sovi, kuten takakannessakin mainitaan, perheen pienimmille. Erotiikan määrä saa välillä kaikennähneen muka-niin-aikuismaisen tv-sukupolven edustajankin punastelemaan ja vilkuilemaan olan yli.

Jos yrittäisi siirtää Decameronen nykyaikaan, siitä pitäisi ehdottomasti tehdä TV–sarja (esitysajankohtana myöhäisilta). Kuten yllä totesin, kertomukset ovat yhä 600 vuoden jälkeenkin viihdyttäviä, mikä on selvä merkki klassikkokirjasta."

jääkaappirunoutta #1

Runot tuntuivat aluksi hyvin vaikeilta ymmärtää. En löytänyt niistä sitä hienoutta, mitä moni väitti niissä olevan - ajattelin, että niistä pitäminen on merkki erittäin korkeasta sivistyksestä. En myöskään itse osannut kirjottaa runoja. Mikäli sellainen annettiin tunnilla tehtäväksi, istuin viime minuuteille asti kynää pyöritellen ja tuskaillen epäluovuuteni kanssa, ja sain paperille joitain sanoja vain pakon edessä. 

  Lukioaikana olen kuitenkin löytänyt runoudesta jotain, mikä on ennen ollut minulta täysin piilossa. Nyt osaan nauttia joistain runoista ja sanoilla leikittelystä; siitä, ettei asioita sanotakaan aivan niin kuin ne ovat, vaan kaunista kieltämme käytetään upeasti luomaan uudenlaisia mielikuvia. Runojen kirjoittaminen tosin ei vieläkään ollut erityisen helppoa - kunnes löysin kirjastomme nuortentilan magneettitaululta jääkaappimagneetin muodossa olevia sanoja. Vietimme ystäväni kanssa aikaa kirjastossa, ja löysin itsestäni todellisen jääkaappirunoilijan - teimme koko taulun täyteen runoja!

Tämä toimisi mielestäni koulussakin, loistava idea kaikille luovuutensa kanssa kamppaileville, ja turvallinen tapa "tutustua" runojen kirjoittamiseen ja sanoihin!

Ylioppilaskirjoituksiin liittyvien kiireiden vuoksi kirjapino vain kasvaa ja kasvaa, mutta kohta alkaa hellittää. Myöhemmin tällä viikolla palataan asiaan ja luvassa on postausta Veijo Meren Manillaköydestä. 

Mukavaa syksyistä keskiviikkoa! :)