Andalusian lauluja

Aika harvoin käy näin, mutta olen täysin ulkona. Federico García Lorcan Andalusian lauluja (1967) ei aukea yhtään, ei millään. Aina välillä tulee vastaan kirjoja jotka eivät miellytä, ovat huonosti kirjoitettuja tai jättävät kylmäksi. Harvoin kuitenkaan käy näin. Ikään kuin lukisi salakieltä jota ei osaa tulkita. Tuntuu kuin kirja olisi lyönyt näpeille. 

Runot ovat vapaamittaisia, mutta se onkin kaikki, mitä pystyn niistä sanomaan. En osaa sanoa teemoista, aiheista tai kielestä oikeen mitään. En kyennyt valitsemaan suosikkirunoa eikä runoista välittynyt selkeitä mielikuvia. Päässä pyörii vain irrallisia katkelmia ja sanoja. 

Hakiessani apua internetistä luin useasta lähteestä, kuinka Lorcan kehutaan kuvaavan hienosti omaa kotiseutuaan, Espanjan Andalusiaa. En ole koskaan käynyt Manner-Espanjassa enkä puhu espanjaa kuin muutamia fraaseja, joten ehkäpä kyse onkin kontekstieroista. Kuitenkin samaan aikaan tunnen itseni lakeijaksi, joka ei näe keisarin uusia vaatteita. Ehkäpä Lorcan runous aukeaa vain todella viisaille. Hyvän runouden piirteeksi luetaan usein se, että se kontekstista riippumatta kykenee koskettamaan lukijaa. En halua tuomita Andalusian Lauluja huonoksi kirjaksi vaan pikemminkin haastavaksi. Siispä suon Lorcalle mielelläni toisen mahdollisuuden jonkin ajan kuluttua, ehkä matkalla Espanjaan. 

Vaikka lukukokemus jäi hiukan vaivaamaan on tämä kuitenkin juuri se diplomin hienous. Nimittäin tutustuminen kirjoihin, joita ei muuten olisi koskaan tullut avanneeksi. Joistain tulee uusia suosikkeja ja jotkut, kuten tämä, jäävät mysteereiksi.