Laskeva neitsyt

Sain juuri luettua Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Laskeva Neitsyt ja muita kirjoituksia. Pidin siitä. Arkisten tilanteiden ja asioiden käsittely elävällä kielellä oli hauskaa luettavaa. Teksteistä löytyi myös paljon samaistuttavaa - ehkä, jos olisin leikki-ikäisen lapsen tietyn ikäinen äiti, löytäisin samaistumispintaa vielä enemmän. Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävää luettavaa ja luin sen yhdeltä istumalta. Muuten siitä ei ole pahaa sanaa sanottavana, mutta kun luin kolumnia Hikka, sain kauhean hikan. Ehkä se oli kuitenkin sen arvoista.

Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on matkaraportti ja tekstitaidon vastaus kirjoitettavana. Ehkä joskus kirjoitan syvällisen ja pitkän blogitekstin jostain kirjasta. Ehkä. Toivossa on hyvä elää.

P.S Kolumni Terve tikkujalka oli hyvä. Tuli vaan mieleen, kert aiheesta keskusteltiin taannoin äidinkielentunnilla. Ei mulla muuta.

Koonti

Pakko tehdä kirjakoontia jonnekin, mistä voi sitten myöhemmin tarkistaa, montako maailmankirjallisuuden klassikkoa vielä on lukematta. Ja että mistä kirjoista pitää vielä keskustella kirjadiplomiluotsiäikänopettajan kanssa. Ja että kuinka monesta kirjasta pitää kirjoittaa blogipäivitys.

Luettu:

Brontë: Kotiopettajattaren romaani (ja Professori kaupan päälle...)

Sofokles: Kuningas Oidipus

Södergran: Tulevaisuuden varjo

Hosseini: Leijapoika (ja Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat. Mitenniin mulla on muka tapana jumittaa jossain tietyssä kirjailijassa?)

Satrapi: Persepolis: iranilainen lapsuuteni

Pulkkinen: Raja

Valtonen: Siipien kantamat

Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Näistä blogissa on esiintynyt vain Kotiopettajatar... Hups. Onneksi keskustelua on käyty sen lisäksi Oidipuksesta ja Persepoliksesta, ja keskusteluaika on sovittu Rajasta ja Siipien kantamista (olettaen että kirjadiplomiluotsi saa Siipien kantamat luettua siihen mennessä).

Vähän on kyllä nyt kuiva ja tynkä tämä päivitys, mutta laitetaan loppuun vielä saldo ja lupaus siitä, että kirjat eksyvät kyllä tännekin ihan omiksi kirjoituksikseen.

SALDO:

Maailmanklassikot 2/6

Suomiklassikot: 1/6

Ulkomainen nykykirjallisuus: 2/4

Kotimaa nyt: 3/4, joista

Romaanit: 4/5

Novellit tjs.: 1/1

Runot: 1/2

Näytelmät: 1/2

Muut: sarjakuva, 1

Niin, ja tosiaan nyt on lainassa Pahan kukkia ja Vihan hedelmiä (kuulostaa ihan kauppalistalta, muista tuoda rasvatonta maitoa ja vihan hedelmiä, joo ja sit jos sulla on aikaa niin käy hakemassa vielä pahan kukkia niin saadaan olkkariin vähän väriä), niin että helpotusta maailmanklassikoiden tilanteeseen on tulossa. Niin ja kesken on Kun on tunteet, niin että ei suomiklassikotkaan ihan hirveän pahasti ole jäämässä jälkeen.

"Hämärä tyyppi, kun muille aurinko paistaa."

Runot. Nuo symmetrisesti asetellut lauseenpätkät täynnä metaforista kuvailua kätkien elämän tarkoituksen yhdelle paperinpalaselle. Nuo sanajärjestystä, yksinkertaista ajattelua ja tasapaksuja tunnetiloja uhmaavat sanat toistensa jälkeen. Suuri osa ihmisistä ei niitä ymmärrä. Jotkut eivät halua yrittää. Jotkut taas haluavat, mutta eivät pysty. Tiedä sitten kumpi on parempi, ymmärtää vai olla ymmärtämättä. Ihan yleisesti elämässä.

Olen aina rakastanut runoja. Jokin niissä vain on. Ehkä se eteerisyys, se sanojen estetiikka. Ehkä se miten se vetää sisälle ensimmäisessä säkeessä ja kun olet lopettanut tunnet joko valaistuneesi, hämmentyneesi tai parhaimmillaan kyseenalaistat koko olemassaolosi. Omalla tavallaan runot ovat kuin vuoropuhelua sinun ja mielikuvitusystäväsi kanssa. Rajoja ei ole. Ei aiheissa, ei sanavalinnoissa. Ihan kuin joku antaisi sinulle kasapäittäin ajatuksia noin kymmenen virkkeen avulla, mutta kuitenkin lopulta, on luodut ajatukset sinun omiasi.

Halusin aloittaa kirjadiplomin ensimmäiset kirjat runokirjoilla. Se vain tuntui oikealta, kotoisalta. Halusin jotain modernia. Ei loppusointuja. Jollain tavalla loppusoinnuttomien runojen epätäydellisyys on minusta kiehtovampaa ja osaltaan myös, lohduttavampaa. Kirjastoreissulta mukaani lähtivät siis Leonard Cohenin Kaipauksen kirja sekä Wislawa Szymborskan Ihmisiä sillalla.

Leonard Cohenin vuonna 2006 julkaistu runokoelma oli lukukokemuksena hieman erilaista runoutta mihin olen yleensä tottunut. Kieli vaihteli tyyliltään huomattavasti eri runojen välillä kuvailevasta romattisvivahteikkaasta tyylistä ronskiin, lähes pornografiseen kirjoitustapaan. Runojen pääteemoina esiintyivät rakkaus, naiskauneus, yksinäisyys, epäoikeudenmukaisuus sekä uskonto.
Runojen teemoja ja yleisilmettä väritti Cohenin piirtämät ja kuvittamat kuvat runojen keskellä.

"En pystyisi tappamaan

Niin kuin te tapatte

En pystyisi vihaamaan

Yritin onnistumatta

 

Ei Ihminen voi nähdä

Suurta suunitelmaa

Tai kuka tulee jäämään

Viimeiseksi lajissaan

 

Tarina on kerrottu

Totuuksin ja valhein

Maailma on sinulle annettu

Joten väliäkö sillä"

 

 

"Vauhdin tarve

viinin tarve

nautinnon tarve

selkärangassani

 

tarvitsen kättäsi

vetämään minut turvaan

tarvitsen nesteidesi

tuoksun sieraimiini."

 

 

Wislawa Szymborska ja Ihmisiä sillalla (2006). Huh huh. Tämä kirja oli silmiä avaava. Jokaiselle, joka rakastaa miettiä filosofisia kysymyksiä, tämä kirja on kultaa ja mirhaa ja kaikkea mitä maan päältä voi löytää. Tämä kirja, nämä runot, vetävät sisälleen. Sen kysymykset vaivaavat päätä seuraavan aamuna, iltana. Mutta toisaalta, eikö se olekin jokaisen kirjailijan tarkoitus. Saada ihmiset ajattelemaan.

 

Szymborskan runot huokuvat tuskaa ihmiskuntaa kohtaan. Kysymyksiä kysymyksien jälkeen. Kaiken oletetun kyseenalaistamista. Suurimpina teemoina ovat ehdottomasti kohtalo, oikea ja väärä, ihmisyys, ihmisten väärät prioriteetit, tietämättömyys sekä kuolema. Näitä runoja lukiessa täytyy osata lukea rivien välistä sekä kyetä filosofiseen pohdintaan ymmärtääkseen täysin runojen sanoman (jos se edes on muille kuin itse runoilijalle mahdollista). Nämä runot eivät ole suunnattu heikkohermoisille. Oman olemassaolon kyseenalaistaminen tämän kirjan myötä on väistämätöntä.

 

Ehdottomasti nykyisin yksi lempirunokirjoistani. Aiheet. Sanojen käyttö. Metaforiikka. Vau.
 

 

 "Elämä pikatoimituksena.

Näytäntö harjoittelematta.

...

En tunne roolia, jota esitän.

Tiedän vain, että se on minun,

enkä voi sitä vaihtaa.

...

Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.

Joka askeleelta kompastun vieraisiin asioihin."

 

 

"Jospa tämä kaikki

tapahtuukin laboratoriossa?

Yhden lampun alla päivisin

ja miljardin öisin?

 

Jos me olemmekin koesukupolvia?

..."

 

-Veera

 



Manillaköysi

Veijo Meren Manillaköysi kuuluu suomalaisiin klassikkoteoksiin, ja olenkin erittäin iloinen että sain sen tämän diplomin merkeissä luettua. Tartuin kirjaan myös sen takia, että muistan siitä olleen puhetta ylä-asteella; tiesin kirjan juonen suunnilleen. Yllätyin taas kerran siitä, kuinka ohut tämä kirja oli: olen aina jotenkin ajatellut, että klassikkoteokset ovat lähes poikkeuksetta paksuja ja vaikealukuisia.

  Vuonna 1928 syntyneen Veijo Meren kuolemasta uutisoitiin viime kesänä, joten hän on senkin vuksi nyt viimeaikoina noussut uudelleen pinnalle. Kirjan luettuani tutustuin Veijo Mereen muutenkin hieman enemmän ja sain selville esimerkiksi sen, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita ulkomailla ja Suomen kirjallisuuden kannalta merkityksellinen hänen proosan alalla tekemien uudistustensa vuoksi. 

  Manillaköysi on vuonna 1957 julkaistu kirja. Se käsittelee jatkosodan aikaisia tapahtumia uudistetulle proosalle tyypillisellä tavalla; henkilöitä on monta, jokainen kertoo omaa asiaansa ja varsinainen juoni jää usein taka-alalle. Manillaköydessä varsinaisena päähenkilönä on sotamies Joose Keppilä. Aivan kirjan alussa hän löytää tieltä moitteettomassa kunnossa olevan manillaköyden, johon hän suhtautuu heti alusta lähtien omistavasti.

  Sotamiesten ei ole sallittua viedä rintamalta mitään ylimääräistä kotiinsa, mutta Joose "kiintyy" löytämäänsä köyteen ja haluaa ehdottomasti viedä sen mukanaan kotiin. Sehän oli hyväkuntoinen, käypä köysi - sota-aikana pulaa oli melkeinpä kaikesta, joten köysikin ilahdutti. Koska hän ei olisi oikeasti saanut viedä köyttä kotiin, hänen täytyy keksiä suunnitelma. Joose kietoo köyden ympärilleen ja laittaa päälleen isomman takin, ettei kukaan huomaisi hänen salakuljettavan köyttä - piikittelyä kasvaneesta ulkomuodostaan hän kyllä saa kuulla.

  Joose aloittaa pitkän junamatkan köysi ympärilleen tiukasti sidottuna. Tässä kohtaa muut henkilöt tarinoineen saavat suuremmankin osan. Jotta matka kuluisi nopeammin, sotamiehet kertovat toisilleen näkemistään ja kuulemistaan toinen toistaan kauheammista asioista. Luulen, että ajantappamisen lisäksi he halusivat myös päästä purkamaan tuntojaan ja sitä kautta keventämään oloaan.

  Matka on pitkä, ja köysi alkaa todella kiristää Joosea. Se aiheuttaa tukalan olon, mutta Joosen on vain siedettävä se, ettei hän jäisi kiinni. Kun hän lopulta pääsee perille, vaimo huomaa hänen tukalan olonsa ja leikkaa köyden irti Joosen ympäriltä. Sinne meni hieno, vaivalla sodasta kuljetettu käyttökelpoinen köysi. 

  Köyden voi tietysti ajatella ihan vain sellaisena kuin se kuvataan: köytenä. Pula-aikana ei ollut varaa valittaa tai olla nirso, ja kaikesta piti ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti. Köydellä voi myös olla symbolisempi merkitys, esimerkiksi sodan aiheuttamat henkiset solmut ja rasitukset, jotka puristavat ja aiheuttavat tukalan olon.

  Kirjan kieli oli paikoin humoristista ja hauskaa luettavaa. Vaikeitakin asioita pystytään teoksessa käsittelemään jollain tavalla huumorin kautta. Tämä tekee kirjan lukemisesta yllättävän viihdyttävän kokemuksen. En voi ehkä sanoa, että kirja aiheineen olisi ollut kevyttä luettavaa, mutta ei se missään nimessa myöskään ollut niin rankkaa kuin tällaisista aiheista kirjoitettu kirja olisi voinut olla. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

2/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Decamerone

Tästä alkaa blogin yhdeksäs postaus jonka aikana kerrotaan Nean ajatuksia Bocaccion novellikokoelmasta.

Kun Nea huomasi vuoronsa tulleen, hän alkoi kertomaan: "Teoksen rakenne oli mielenkiintoinen. Kehyskertomuksessa kymmenen nuoren italialaisen aatelisen seurue pakenee ruttoa maaseudulle, missä he viettävät aikaansa kertoen tarinoita toisilleen. Joka päivä jokainen kertoo yhden tarinan, joka liittyy jotenkin päivän aihepiiriin, jonka päivän kuningas tai kuningatar on määrännyt. Novellit eivät kaikki ole Bocaccion käsialaa, vaan hän on koonnut ja muokannut vanhoja ja omana aikanaan suosittuja tarinoita. Jälkisanoissa kerrotaan, että kirja on kirjoitettu nuorten naisten iloksi ja ainakin minua se viihdytti. Tarinoiden kertomisen lisäksi kehyskertomuksen nuoret esittävät myös lauluja, mikä tekee teoksesta entistä monipuolisemman.

Sadan novellin kokoelma antaa kattavan kuvauksen 1300-luvun Italiasta. Kuvattuna ovat niin aateliset, papisto kuin talonpojatkin. Henkilöt ovat usein melko karrikoituja ja arkkityyppisiä. Löytyy tyhmyreitä ja ovelia keppostelijoita, pahansisuisia vanhoja vaimoja ja kauniita ja ujoja neitsyitä. Nimistöä on runsaasti, sillä kaikki keskeiset henkilöt esitellään nimeltä. Sadan novellin jälkeen ei nimet unohtuvat ja sekoittuvat auttamatta keskenään.

 Tarinat paljastavat myös maailmankuvasta ja Italian ja naapurivaltojen suhteista. Eksotiikkaa tuovat kertomukset Lähi-Idästä. Välillä käydään kaukana Aasiassa asti. 

Arvot ja moraali tulevat hyvin ilmi. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin suhtautuminen on melko sallivaa, niin kauan kuin suhteet hoitaa salassa ja huomaamattomasti. Usko Jumalaan on vahva, mutta kirkkolaitokseen ei niinkään. Samoin taikauskoa esiintyy vahvasti varsinkin alempiin säätyihin kuuluvien keskuudessa. Tarinoiden henkilöt turvautuvat välillä loitsuihin tai törmäävät metsässä aaveisiin.

Rakkaus ja erotiikka ovat keskeisessä osassa. Decameronea lukiessani tuli mieleeni eräs maailmankirjallisuuden klassikko: Shakespearin Romeo ja Julia. Decamerone sisältää kymmeniä samankaltaisia rakkaustarinoita. Miten juuri Romeon ja Julian tarina on maailmankuulu? Sydänsuruista kärsivän Filostraton päivänä kerrottiin kymmenen tarinaa, joista jokainen oli yhtä koskettava ja traaginen kuin Romeo ja Juulia. 

Kertomukset eivät sovi, kuten takakannessakin mainitaan, perheen pienimmille. Erotiikan määrä saa välillä kaikennähneen muka-niin-aikuismaisen tv-sukupolven edustajankin punastelemaan ja vilkuilemaan olan yli.

Jos yrittäisi siirtää Decameronen nykyaikaan, siitä pitäisi ehdottomasti tehdä TV–sarja (esitysajankohtana myöhäisilta). Kuten yllä totesin, kertomukset ovat yhä 600 vuoden jälkeenkin viihdyttäviä, mikä on selvä merkki klassikkokirjasta."

jääkaappirunoutta #1

Runot tuntuivat aluksi hyvin vaikeilta ymmärtää. En löytänyt niistä sitä hienoutta, mitä moni väitti niissä olevan - ajattelin, että niistä pitäminen on merkki erittäin korkeasta sivistyksestä. En myöskään itse osannut kirjottaa runoja. Mikäli sellainen annettiin tunnilla tehtäväksi, istuin viime minuuteille asti kynää pyöritellen ja tuskaillen epäluovuuteni kanssa, ja sain paperille joitain sanoja vain pakon edessä. 

  Lukioaikana olen kuitenkin löytänyt runoudesta jotain, mikä on ennen ollut minulta täysin piilossa. Nyt osaan nauttia joistain runoista ja sanoilla leikittelystä; siitä, ettei asioita sanotakaan aivan niin kuin ne ovat, vaan kaunista kieltämme käytetään upeasti luomaan uudenlaisia mielikuvia. Runojen kirjoittaminen tosin ei vieläkään ollut erityisen helppoa - kunnes löysin kirjastomme nuortentilan magneettitaululta jääkaappimagneetin muodossa olevia sanoja. Vietimme ystäväni kanssa aikaa kirjastossa, ja löysin itsestäni todellisen jääkaappirunoilijan - teimme koko taulun täyteen runoja!

Tämä toimisi mielestäni koulussakin, loistava idea kaikille luovuutensa kanssa kamppaileville, ja turvallinen tapa "tutustua" runojen kirjoittamiseen ja sanoihin!

Ylioppilaskirjoituksiin liittyvien kiireiden vuoksi kirjapino vain kasvaa ja kasvaa, mutta kohta alkaa hellittää. Myöhemmin tällä viikolla palataan asiaan ja luvassa on postausta Veijo Meren Manillaköydestä. 

Mukavaa syksyistä keskiviikkoa! :)

 

Kiikkerä kirjapino ja muita hajatelmia

Huhhuh. Nyt on abivuosi aloitettu oikein kunnolla, ja itse kukin on joutunut kohtaamaan sen todellisuuden, että ylioppilaskirjoitukset lähestyvät vääjäämättä. Koulutöiden (apua, ranskan ylppärivihkoja) ja muiden menojen lomassa on kuitenkin hyvä rentoutua välillä, esimerkiksi lueskellen hyvää kirjaa. Tai, no, lueskelemalla hyvää kirjaa ja keräämällä lukutoukan talvivarastoa.. Hyvät varastot (lue: kiikkerät kirjapinot ja notkuvat kirjahyllyt) ovatkin tarpeen pimeän syksyn ja kylmän talven tullen. Muutenhan voisi käydä niin, että uusi ukeminen loppuisi kesken, juuri kun ulkona on kylmää ja pimeää ja märkää ja taivaalta sataa rättejä ja vanhoja akkoja ja ties mitä öttimönkiäisiä! Kamala kauhukuva! 

"Jos taivaalta sataa akkoja

ja hirveitä hirven kakkoja

ja kirveitä ja puukkoja

saa silloin huuliin rakkoja,

jos antaa suukkoja"

-Kirsi Kunnas

Tuosta tulikin mieleeni vähän lohdullisempi runo, Uppo-Nallen käsialaa oleva. (Uppis on ihan ykkönen!) En kyllä tiedä miten tämä tähän mitenkään liittyy, mutta olkoon nyt kuitenkin siinä...

"Vaikka taivaalta sataisi puukkoja,

tulen antamaan sinulle suukkoja.

Vaikka yö olisi sysimusta,

et jää vaille rutistusta."

-Elina Karjalainen

Alla olevassa kuvassa näkyy pieni osa niistä kirjoista, jotka minulla ovat kesken tai jotka ovat jonossa. Onhan siinä kaksikin kirjaa diplomilistalta (kolmena niteenä), mutta kieli vain on vähän väärä. Hups. On kuitenkin ihan luultavaa, että luen Kurjat suomeksi ensin, jos ehdin lukea sen tätä projektia varten. Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attendre quelque part, eli suomeksi Kunpa joku odottaisi minua jossakin, saattaa sen sijaan tulla luetuksi ensin alkukielellä, samalla äänikirjaa kuunnellen. Jos sattuisin vaikka samalla oppimaan vähän lisää ranskaa.

Olosuhteiden pakosta minun täytyy nyt palata Harry Potterin ihmeelliseen maailmaan på svenska (syytän ruotsin puhekurssia, joka on juuri meneillään tässä jaksossa). Alla olevassa kuvassa näkyy Potterin lisäksi syypää siihen, ettei diplomi ainakaan hetkeen edisty niin nopeasti kuin se muuten voisi (joo, tiedän, on tosi kypsää syyttää kirjoituksia, mutta ei voi mitään, voin ainakin yrittää leikkiä lukevani.. Tai leikkiä yrittäväni lukea.. Tai yksinkertaisesti nukkua kirja tyynyn alla. TAI sitten voisin oikeasti lukea. Jälkimmäinen ratkaisu kuulostaa ehkä parhaalta, tai ainakin järkevimmältä..). Mutta nyt, arvoisat kuulijani, päätämme lähetyksemme tältä päivältä. Tylypahka kutsuu, ja sen jälkeen Höyhensaaret. Aamulla sitten kemiaa...

Andalusian lauluja

Aika harvoin käy näin, mutta olen täysin ulkona. Federico García Lorcan Andalusian lauluja (1967) ei aukea yhtään, ei millään. Aina välillä tulee vastaan kirjoja jotka eivät miellytä, ovat huonosti kirjoitettuja tai jättävät kylmäksi. Harvoin kuitenkaan käy näin. Ikään kuin lukisi salakieltä jota ei osaa tulkita. Tuntuu kuin kirja olisi lyönyt näpeille. 

Runot ovat vapaamittaisia, mutta se onkin kaikki, mitä pystyn niistä sanomaan. En osaa sanoa teemoista, aiheista tai kielestä oikeen mitään. En kyennyt valitsemaan suosikkirunoa eikä runoista välittynyt selkeitä mielikuvia. Päässä pyörii vain irrallisia katkelmia ja sanoja. 

Hakiessani apua internetistä luin useasta lähteestä, kuinka Lorcan kehutaan kuvaavan hienosti omaa kotiseutuaan, Espanjan Andalusiaa. En ole koskaan käynyt Manner-Espanjassa enkä puhu espanjaa kuin muutamia fraaseja, joten ehkäpä kyse onkin kontekstieroista. Kuitenkin samaan aikaan tunnen itseni lakeijaksi, joka ei näe keisarin uusia vaatteita. Ehkäpä Lorcan runous aukeaa vain todella viisaille. Hyvän runouden piirteeksi luetaan usein se, että se kontekstista riippumatta kykenee koskettamaan lukijaa. En halua tuomita Andalusian Lauluja huonoksi kirjaksi vaan pikemminkin haastavaksi. Siispä suon Lorcalle mielelläni toisen mahdollisuuden jonkin ajan kuluttua, ehkä matkalla Espanjaan. 

Vaikka lukukokemus jäi hiukan vaivaamaan on tämä kuitenkin juuri se diplomin hienous. Nimittäin tutustuminen kirjoihin, joita ei muuten olisi koskaan tullut avanneeksi. Joistain tulee uusia suosikkeja ja jotkut, kuten tämä, jäävät mysteereiksi.

Kotiopettajatar (ja professori)

Luin jo loppukeväästä Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Sen jälkeen oli pakko ahmaista myös Professori, joka on Brontën esikoisteos. Näistä kirjoista siis kotiopettajatar on kirjadiplomilistalla, Professori ei, mutta ajattelin nyt niistä kummastakin hieman kirjoittaa, sen verran kuin täältä rippileiriltä on isostelun lomassa mahdollista.
Molempien kirjojen tyylisuunta on romantiikka, jonka piirteitä teoksista löytyykin paljon. Esimerkiksi kuvaus luonnosta on, no, romanttista, luontoa kuvataan kauniina ja villinä ja kuitenkin sellaisena jossa on hyvä olla (varsinkin Kotiopettajattaressa näin) ja kaupunkien kuvauksessa on aikalailla sama juttu (enemmänkin Professorissa). Myös kirjojen juonet edustavat mielestäni hyvin romantiikkaa tyylisuuntana. Kotiopettajattaren romaani on lisäksi kolmiosainen, mikä oli ajalle tyypillistä.
Professorissa (esikoiset ensin, eikö vain?) päähenkilö on jäänyt orvoksi pienenä. Hän varttuu pojasta mieheksi ilkeiden sukulaisten luona, kunnes lähtee sieltä, ensin veljensä yritykseen sihteerin töihin, sitten Keski-Eurooppaan opettamaan englantia. Aluksi hän opettaa vain poikakoulussa, mutta myöhemmin myös tyttökoulussa. Siellä hän rakastuu tyttöön, joka opettaa ompelua ja työskentelee pitsinkorjaajana. Välissä tapahtuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, mutta loppu on onnellinen.
Kotiopettajattaren romaanissa taas tyttö jää orvoksi ja kasvatetaan ilkeiden sukulaisten luona. Sieltä hän pääsee kouluun, joka ei myöskään ole kovin iloinen paikka (aluksi). Tytöstä nuoreksi naiseksi varttunut Jane palkataan kotiopettajattareksi Thornfield-nimiseen taloon, hän rakastuu mieheen joka hänet oli palkannut, mieheen, joka on häntä huomattavasti vanhempi. Aluksi kaikki on onnellista, mutta sitten alkavat kaikenlaiset vastoinkäymiset - esimerkiksi käy ilmi, että miehellä on jo vaimo. Vastoinkäymiset jatkuvat, Jane lähtee Thornfieldistä, kärsii nälkää ja puutetta, Saiturimaiseen tapaan muutama yllättävä sukulaisuussuhde paljastuu, ja loppu on jälleen onnellinen, kun Jane vaan muistaa seurata vaistojaan.
Molempien kirjojen perusjuoni on siis sama, vaikka ympäristö ja näkökulma ovatkin eri: jonkin verran vanhempi mies rakastuu nuorempaan naiseen, joka on alaisen asemassa mieheen nähden. Nainen rakastuu myös kyseiseen mieheen. Sitten on vaikeuksia ja lopulta kaikki päättyy hyvin.
Myös henkilöhahmoissa on yhteistä, molemmissa kirjoissa päähahmot (Professorissa siis mies ja Kotiopettajattaressa nainen) ovat orpoja, ilkeiden tai ymmärtämättömien sukulaisten kasvattamia, molemmat lähtevät kotoaan kun siihen suinkin on tilaisuus, mutta ensimmäinen pakopaikka (veljen yritys, sisäoppilaitos) ei ole järin onnellinen paikka olla. Tämän jälkeen molempien kirjojen päähenkilöt valitaan opettajiksi, kunnes he rakastuvat (kuten sanoin, niin rakkauskuviot ovat samankaltaiset, tosin Professorilla ei ollut hullua vaimoa, vaikkakin hullu tyttökoulun johtajatar ajaa ehkä saman asian).
Ilmeisesti molempien kirjojen miespääosa perustuu samaan henkilöön, jonka Brontë tapasi Keski-Euroopassa ja johon Brontë rakastui. Samoin molempien tarinoiden naispääosa on selvästi Brontë itse. Romaanit ovat siis perusjuoneltaan paperille kirjoitettuja haaveita, jotka eivät tosielämässä valitettavasti koskaan toteutuneet. Brontë itse oli naimaton papin tytär, joten moni ihmetteli aikanaan, kuinka hän onnistui vailla kokemusta kuvailemaan niin hyvin rakkauden paloa, joka ruokkii, mutta riuduttaa ja raastaa, mutta onhan se nyt ihan ymmärtävää, kun kerran nämä kirjat ovat haavekuvia.
Oli hauskaa lukea näitä kirjoja, vaikka toisinaan se aiheuttikin hieman hämmennyksen tunteita. Pidin siitä, kuinka kirjoissa kuvattiin miljöötä ja sitä, miltä henkilöistä milläkin hetkellä tuntui. Osa henkilöhahmoista oli välillä tosiaan raivostuttavalla tavalla mustavalkoisen hyviä, mutta eipä sekään paljoa haitannut. Kuvailusta on vielä sanottava, että ajalle hyvin tyypillinen kuvaus siitä, kuinka jollain henkilöllä on "älykäs otsa", "tylsämieliset kulmakarvat", "nenäkäs nenä" tai "ilkeät korvat", on nykylukijasta mielenkiintoista. Enää kun ei yleisesti ajatella älynlahjojen ja luonteenpiirteiden erityisesti erottuvan kasvonpiirteissä (yksittäisten kyökkipsykologien mielipidettä ei kysytä).
Kuten näillä kirjoillakin, on tällä tekstilläkin onnellinen loppu. Kirjoitusjumin selättämisen (ainakin tällä erää se on selätetty) jälkeen pääsen nauttimaan aurinkoisesta päivästä (ulkona paistaa oikeasti aurinko, siellä näkyy sinistä taivasta!!) riparilla isostellen. Katsoo nyt jos jotain muutakin saisin aikaiseksi kirjoittaa täällä, kirjoja kun on jo luettuna aikamoinen läjä!
-Vilja

Ps. Yritin ladata tähän kuvaa upeasta luonnosta leirikeskuksemme ympärillä (olisi sopinut teemaan), mutta epäonnistuin surkeasti. Ehkä vielä jonakin päivänä osaan käyttää teknologiaa, ehkä?
-Vilja again

Eino Leinon, runon ja suven päivä

Taas kerran sai netiketin laiminlyöjä palkkansa, luullessaan voivansa noin vain copypaste-taktiikkaa käyttämällä koristaa postauksensa päivänsankarin runolla. Tällä kertaa ihminen kuitenkin voitti koneen ja pitkällisen kamppailun jälkeen sain väkerrettyä alle yhden suosikkirunoistani. Leinoa kiitellään erityisesti Suomen luonnon kuvaajana ja jotkut jopa pitävät häntä potentiaalisena haastajana kansallisrunoilijan paikalla paistattelevalle Runebergille -eivätkä ole aivan väärässä, jos minulta kysytään. En ala tässä sen enempää ylistämään suosikkirunoilijaani, totean vain, että jos runoillan on onnistunut sulattamaan kaltaiseni kyynisen kaikenvihaajan sydämen, niin onko kukaan turvassa? 
  Leino löytyy myös kirjallisuusdiplomilistaltamme ja ainakin minä aion (tietenkin) lukea Helkavirret, kunhan saan valloitettua ensin sen kirjavuoriston, joka kohoaa sänkyni vieressä. 
  Alla siis Eino Leinon runo Nuorten usko vuonna 1897 julkaistusta Yökehrääjä-kokoelmasta. Nauttikaa!





Nuorten usko. 

Näin unta, että oli suuri maa, 
mi päivän alla aaltos vainioina, 
ja nurmet nuoret taivaan rannan taa 
ne kukki kunnahina, laaksoloina. 


Näin unta, että virroin vaahtosuin
maan kaiken halki kaikui kevään valta
ja virran vieret tuoksui tuomipuin
ja savut armaat nousi puiden alta.


Näin unta, että valkomajoissaan 
siell' asui suuri, suora, ylväs kansa, 
niin kuulu kunniastaan, tarmostaan 
ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.


Sen kansan aatos tulta salamoi,
sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla 
ja kiurun lempenä sen kieli soi
ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla. 

Ja maassa siinä laulu sääsi lain 
ja taide hallitsi ja tieto johti
ja tuomioita jakoi tunto vain
ja sääli Syytöksien ponnet pohti. 

Ja itse totuus oli usko maan
ja oma sydän oli kirkko kuukin
ja Luoja oli luodun hyve vaan
ja työt ne rukoili, ei messut munkin. 

Näin unta, että oli suuri maa
ja maata suurta asui suuri kansa.
Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan 
nous maailmalle uuden aamun rusko. 
Sen sinne nuoret nosti voimallaan — 
ja nuorten voima oli nuorten usko.

Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt oli itseasiassa ensimmäinen diplomilistan kirja, jonka luin. En olekaan lukenut Anja Snellmanin kirjoja ennen, joten tämä oli hyvä avaus. Nyt hyllyssä odottelee myös hänen teoksensa Parvekejumalat, joka ainakin takatekstinsä perustella kuulostaa mielenkiintoiselta - ihan mahtavaa tämä diplomin suorittaminen ja se, kuinka se laajentaa omaa tietoisuutta laaja-alaisesti!

No mutta itse asiaan. Snellmanin teoksen päähenkilönä on 14-vuotias tyttö nimeltään Jasmin. Hän on yläasteella, ja hän on niin sanottu "kiltti tyttö" - on ajoissa kotona sekä hoitaa koulunsa ja harrastuksensa cheerleadingin esimerkillisesti. Jasminiin oli kirjan alussa helppo samaistua, olin itsekin yläasteella samanlainen. Jasminin äiti on gynekologi, joka vaikuttaa takaumissa toisinaan kovinkin kiireiseltä.

Kiltin tytön asema alkaa muotoutua uudenlaiseksi Jasminin tavattua Lindan. Tuntuu siltä, että Linda on kaikkea sitä, mitä Jasmin ei ole. Linda on villimpi, rohkeampi, omaperäisempi. Linda suhtautuu asioihin ihan eri tavalla, hänen ajattelutapansa eroaa Jasminin ajattelutavasta. Ehkä se olikin juuri se, joka Lindassa kiehtoi Jasminia ja johti siihen, että he tutustuivat ja ystävystyivät. Nyt ennen niin stereotyyppisen kiltin tytön elämään astuu asioita, jotka eivät ole sinne kuuluneet, ja joiden ei olisi tarvinnut sinne välttämättä kuuluakaan. Asetelma on kieltämättä hieman käytetty (jotain tähän suuntaan on havaittavissa esimerkiksi elokuvassa Sisko tahtoisin jäädä), mutta mikäs siinä, kun se kuitenkin kertomuksena toimii.

Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen - ainakin vaihtelua siihen yleiseen, mitä viime aikoina kirjoja lukiessani olen tottunut katselemaan. Kirjassa kertojia on useampia, näistä tärkeimpinä varmastikin Jasminin äiti sekä Jasmin itse. Pätkät, joissa Jasmin on kertojana, kuvaavat aikaa Jasminin katoamispäivästä hänen lapsuuteensa asti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot auttavat muodostamaan kokonaiskuvan Jasminista henkilönä, mikä tuo häntä lukijaa lähemmäs ja lisää ymmärrettävyyttä. Äidin kuvailu taas sijoittuu lyhyemmälle ajalle - hänen osissaan käsitellään paljon sitä päivää, kun tieto Jasminin katoamisesta saavutti Paulan, Jasminin äidin. Jasmin oli ollut isovanhemmillaan hoidossa, ja hän oli ollut kadonnut jo viikon, kun hänen äitinsä sai tietää siitä. Itsesyytöksiä ja surua on väistämättä, ja paljon. Teos käsitteleekin tältä kannalta aikuisen poissaoloa ja sen vaikutuksia.

Tarinaa viedään eteenpäin myös muiden henkilöiden näkemyksien kautta, esimerkiksi lemmikkikaupassa työskentelevän Randin. Pidän siitä kerroksellisuudesta, jonka tämä tuo tarinaan - ihan kuin rakentaisi parven omaan huoneeseensa, jolloin sinne tulee enemmän tilaa. Tällä tavalla näidenkin kansien väliin mahtuu tarinaa enemmän kuin sinne ehkä muuten olisi mahtunut. Kerroksellisuutta ja monipuolisuutta lisää myös se, millaista Jasminin "työ" Lemmikkikaupassa on, ja se että äiti on gynekologi - asiasta on tätäkin kautta esillä useampi puoli.

Jasmin ajautuu Lindan kanssa töihin lemmikkikauppaan. Ajatuksena on tienata rahaa unelmien toteuttamista varten - ja mikäs sen paremmalta kuulostaisi? Nuori ihminen hankkii töitä joiden kautta saa omaa rahaa eikä tarvitsekaan pyytää rahaa vanhemmilta ihan kaikkeen. Esimerkillistä ja oma-aloitteista! Näin minunkin ensimmäisestä kesätyöstäni ajateltiin - varmaan aika monen muunkin nuoren. Tässä tapauksessa erona vain on se, että lemmikkikauppa ei todellakaan ole sitä miltä se näyttää; siellä myydään muutakin kuin vain kissanruokaa.

 Työntekijä Randin pätkässä kuvataan tapahtumia seuraavasti: "Randi ei ole ryhtynyt pohtimaan syitä kaikelle Lemmikkikaupassa näkemälleen ja kuulemalleen. Lido on antanut ymmärtää, että siitä pohdiskelusta ei ole hyötyä, sillä vastauksia ei ole. -- Randi ei siis yritäkään ymmärtää, miten joku mies voi keskellä päivää tuntikausia katsella maksusta alastomia tyttöjä jotka harrastavat yhdyntää monen miehen kanssa yhtäaikaa erilaisissa asennoissa, ja juoda samalla olutta ja syödä sinappiin kastettua makkaraa. Ja lopulta yhtyä itse leikkiin. -- Ohjelmaa on joka ilta kuudesta yökahteen saakka, ja viikonloppuisin paikka on auki aamukuuteen. Ja miten vitun hienovaraisesti kaikki tapahtuukaan, Lemmikkikaupan kautta. Tyttöjen rekrytointi, asiakaspalvelu, kuvaukset, filmiesitykset, materiaalin levittäminen. Online-tuokioitakin on tarjolla melkein kellon ympäri."

Tapahtumat saavat käänteen, kun Lemmikkikaupassa syttyy tulipalo. Palo oli työntekijä Randin sytyttämä. Tässä vaiheessa kuvioihin astuu Kastaja, ja Jasminin katoaminen. Kastaja vie Jasminin mukanaan, eikä Jasmin tunnu olevan pahoillaan. Hän kuvailee, kuinka Kastaja oli aina omanlaisensa, erilainen kuin muut, epämukavat miehet. Jasmin on kaapattuna Kastajan mukana, kaukana poissa Suomesta. Kuitenkaan loppujenlopuksi hän ei tunnu haluavan pois, edes nähtyään äitinsä sinnikkäät yritykset löytää Jasmin. Äiti lupaa, että Jasmin saa tulla kotiin vaikka mitä olisi tapahtunut. Kastaja antoi Jasminille uuden nimen, Ruut. Lopulta Jasmin ei osaakaan enää kuvitella tulevansa kutsutuksi omalla, oikealla nimellään.

Kesääni muunmuassa uskonnon ylioppilaskirjoituksiin lukien viettäessä mielenkiintoista oli pohtia henkilöiden nimiä. Kastaja ja Ruut ovat suoraan Raamatusta peräisin, ja niiden tarkoitusten miettiminen oli mielenkiintoista. Kastaja vaikuttaa ainakin melko selvältä: nimensä mukaan hän "kastaa" ihmisiä, etsii tyttöjä mukaan bisnekseen ja "pelasti" Jasmininkin. Ruut-nimelläkin on selkeä yhteys Raamattuun: Ruut oli nainen, joka halusi jäädä, vaikka häntä pyydettiin lähtemään.

Kirja herätteli pohtimaan ympäröivää todellisuutta ihan eri tavalla. Tätä oikeasti tapahtuu, Suomessakin. Tavallisille tytöille, minun ikäisilleni - ja nuoremmille, kuten Jasmin ja Lindakin olivat. Kaikki ei todellakaan aina ole sitä miltä näyttää, joku niinkin viaton kuin lemmikkikauppa voi kätkeä sisäänsä asioita, joita kenenkään ei tulisi elämässään kohdata. Tiedän, että maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ja sen takia yllätyin todella suuresti siitä, etten ole tullut koskaan ajatelleeksi mitään tällaista tapahtuvan Suomessa. Kehumani kerroksellisuus tosin aiheutti paikoin hieman sekavan tunteen, kun en pysynyt aina perässä että kuka mitäkin kertoo ja missä ajassa mennään. 

/6 maailmankirjallisuuden klassikkoa

1/6 Suomen kirjallisuuden klassikkoa

/4 ulkomaista nykyteosta

1/4 kotimaista nykyteosta

Työmiehen vaimo

Aloitin diplomin suorittamisen innoissani, kuten me kaikki. Tulostimme jokaiselle oman kappaleen kirjalistasta, ja kävin sen saman tien läpi valiten samalla itseäni kiinnostavia kirjoja. Ilahduin diplomilistan laajuudesta sekä siitä, että löysin sieltä monia itseäni kiinnostavia kirjoja. Menin pian kirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja, ja nyt tulinkin kirjoittamaan lukemastani näytelmästä, Työmiehen vaimosta. 

Kirjaston näytelmähylly on ennen ollut vieraampi, mutta luulen, että se tulee tässä diplomin suorittamisen aikana muuttumaan. Jouduin selvittämään sen sijainnin tietokoneen avulla ja päästyäni näytelmiä pursuavan hyllyn luokse en enää ihmetellyt, kuinka en ole aikaisemmin löytänyt tietäni sinne - se on niin nurkassa, etten tiennyt niin nurkkaan edes voitavan laittaa hyllyjä.

Työmiehen vaimo on Minna Canthin näytelmä, joka on julkaistu vuonna 1885. En ollut lukenut Canthin tuotantoa ennen tätä, mutta löydettyäni hänen nimensä diplomikirjalistan Suomalaiset klassikot -osiosta minun oli tartuttava teokseen. Ennakko-odotukseni oli, että näytelmä on pitkä ja vaikealukuinen, mutta huojennuin saatuani sen käteen. Lähdin hymyssä suin kotiin tutustumaan tarkemmin tähän teokseen.

Minna Canthin tyylisuunta oli realismi, mikä näkyy vahvasti Työmiehen vaimossa ja varmasti myös muissa hänen teoksissaan. Hän ei pelännyt nostaa esiin tärkeiksi näkemiään asioita, kuten raittiutta tai naisten asemaa, vaikka se hänen kaltaiseltaan naiselta siihen aikaan olikin ennenkuulumatonta. Canth on merkittävässä asemassa Suomen kirjallisuuden kannalta, sillä hän on merkittävä realismin tyylisuunnan uranuurtaja. Merkittävyydestä kertoo jo se, että hän on ensimmäinen (ja toistaiseksi myös ainoa) suomalainen nainen, joka on saanut liputuspäivän.

Kirjan avattuani silmääni osui ensimmäisenä henkilöluettelo, joka helpotti näytelmän seuraamista huomattavasti. Henkilöiden nimet ja heidän asemansa näytelmän kuvaamissa tapahtumissa oli kerrottu selvästi. Päähenkilöt Risto ja Johanna olivat tietysti koko ajan esillä, mutta muita tärkeitä henkilöitä olivat esimerkiksi Riston kaverit Toppo, Kustaa, Heikki sekä Janne, Homsantuuksi kutsuttu Kerttu sukulaisineen sekä Yrjö, mies joka oli kunnollinen ja kirjan ainoita henkilöitä, jotka todella tukivat Johannaa.

Muut henkilöt nostavatkin esiin myös muita epäkohtia kuin miesvaltaisen yhteiskunnan: Kerttu esimerkiksi tuo esiin rasismin, joka on vallinnut aina. Hänen äitinsä on mustalainen, ja tätä leimaa Kerttukin saa kantaa esimerkiksi pilkkanimen ja alentavan kohtelun muodossa.

Pääosassa näytelmässä ovat Risto ja Johanna, työmies ja työmiehen vaimo. Näytelmä lähtee liikkeelle heidän häistään. "Vallan jako" on alusta asti selvä - mies on naisen pää. Se sanotaan kirjassa suoraan jo ensimmäisillä sivuilla, ensimmäisten repliikkien joukossa, ja myöhemmätkin tapahtuvat tukevat tätä toteamusta. Risto esimerkiksi saa avioliiton myötä Johannan pankkikirjan itselleen, Johannan itsensä ansaitsemat ja säästämät rahat. "Mies on naisen pää" on enemmän kuin pelkkiä sanoja - se on teema, joka toistuu koko kirjan läpi vahvana, eikä anna lukijan unohtaa itseään. Tästä esimerkkinä on se, kuinka Johanna kutoo eräälle rouvalle kalliin kankaan. Risto varastaa kankaan myydäkseen sen ja päästäkseen taas juomaan, ja jälleen kerran Ristoa puolustellaan.

Työmies Ristoa ei työnteko niinkään huvita - hän on enemmänkin taipuvainen "pitämään hauskaa" ystäviensä kanssa. Jatkuvasta ryyppäämisestä tietävät kaikki, ja sillä on laaja-alaisia vaikutuksia koko perheeseen. Johanna uupuu siihen, että arki ja sen toimivuus ovat kokonaan hänen harteillaan. Ongelma on kaikkien nähtävillä, mutta jopa muut naiset, joiden kanssa Johanna puhuu, puolustavat Riston käytöstä. Ongelmiin puuttumattomuus ja väärintekijän puolustelu vain koska se nyt vain on aina ollut niin on nostettu esiin, kuten realismin aikana tehtiinkin. Monien tapahtumien kautta tästä kaikesta seurasi lopulta Johannan kuolema - vaikka tarinaa onkin varmasti hieman kärjistetty, ei tätä lukiessa voi olla tuntematta ärtymystä ja inhoa Riston ja muiden häntä puolustaneiden toimintaa kohtaan.

Näytelmän viimeiset vuorosanat, Riston lausumat "Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun" inhottavat kaiken tapahtuneen jälkeen. Hänen vaimonsa on kuollut, heidän lapsensa on annettu muualle eikä rahatilannekaan ole kehuttava. Risto on juuri yritetty tappaa Kertun toimesta, mutta mikään ei avaa hänen silmiään todellisuudelle. Lopun sanat korostavat ärtymystä ja epätoivoa, jotka näytelmää lukiessa ovat muutenkin olleet vahvasti läsnä.

Itse pidin Canthin tyylistä - näytelmä oli selkeä sekä ymmärrettävä ja sanoma tuli perille. Kantaaottava näytelmä ei sisältänyt kaunistelua tai muutakaan turhaa: asia oli ilmaistu sellaisena kuin se oli, mikä tuona aikana on ollut huomattavasti haastavampaa kuin nykypäivän Suomessa. Työmiehen vaimo jätti kaikessa raadollisuudessaan positiivisen kuvan Canthin tuotannosta ja näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään, varmasti suuntaan sinne kirjaston perimmäiseen nurkkaan uudestaankin!

Olipa kerran...

Ala-asteaikoinani jokaisen piti suorittaa vähintään viiden kirjan lukudiplomi lukuvuodessa, jotta pääsi jatkamaan seuraavalle luokalle. Kirjoja muutenkin lukevalle se tuntui lähinnä rangaistukselta. Pakotettiin lukemaan tiettyjä kirjoja ja tekemän typeriä tehtäviä. Mutta mieli muuttuu, nyt lukiossa ajatus kurssin ja diplomin ansaitsemisesta lukemalla kuulostaa melkein yhtä hyvältä kuin kurssi suklaan syönnistä *vink vink opetushallitukselle*. Kurssien kerryttäminen ja diplomin muodossa koituva kunnia jäävät kuitenkin toissijaiseksi, ja päämotiivina on rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. 

Vaikka meitä kirjafriikkejä (itse pidämme enemmän ilmaisusta kirjojen todellisen arvon tunteva ja niihin vihkiytynyt asiantuntija) pidetään oman lukunurkkamme rauhaan eristäytyvinä kummajaisina, tiedämme mekin, ettei Sormusta viety Mordoriin yhden hobitin voimin eikä D'Artagnan kukistanut Rihelieu'tä omin päin. Siispä me neljä olemme päättäneet yhdessä selvitä tästä luku-urakasta. Listalla on sellaisia kirjoja, joita useampi meistä aikoo lukea. Niitä analysoimassa on siis useampi kuin yksi ääni, joten erilaisia näkökulmia ja ajatuksia nousee varmasti esille. Joukkoon mahtuu myös paljon kirjoja, jotka käyvät vain yhden lukijan käsissä. Jokaisen pitää lukea 20 kirjaa jotka edustavat maailmankirjallisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja uudempaa tuotantoa. Lista ja ohjeet ovat nähtävissä täältä: http://lastukirjastot.fi/103110/fi/articles/lahden-kirjallisuusdiplomi

Aikaa on osalla ensi kevääseen ja osalla ensi syksyyn asti. Joten blogin elinajanodote on tällä hetkellä ainakin reilu vuosi, mutta kuka tietää, ehkä innostumme jatkamaan diplomin jälkeen. Se ainakin on varmaa, että lukeminen jatkuu. Kaikki muu onkin turhaa.