Vänrikki Stoolin tarinat

Runeberg kirjoitti teoksensa luodakseen Suomelle historiaa nationalismin ja kansallisromantiikan hengessä. Teos esittelee laajan joukon henkilöitä Suomen sodassa. Teos on kuitenkin suurelta osin fiktiivinen samoin kuin sen hahmotkin. Runeberg onnistui ainakin osittain tavoitteessaan. Sotien aikana toimi Lotta Svärdin nimeä kantava yhdistys, kaupasta saa nykyään ostaa Sandels-olutta ja kaikki tuntevat tarinan Sven Tuuvasta. 

Nyt on tullut aika päivittää teosta. Sotatarinoita minulla ei ole kerrottavana, Suomessa nimittäin on eletty rauhan aikaa jo yli 60 vuotta. En ole myöskään käynyt armeijaa, joten kutsuttakoon runoja Abiturientti Pälän lisäyksiksi. Tässä siis Vänrikin hengessä muutama tarina tavallisista ihmisistä nyky-Suomessa.

Kalastaja

Hän asui taloaan kylässä jot' pellot ympäröi, 

vaan kuokkaa pitänyt ei kädessä, sil syötistään kala söi.

Ei viikkoa istunut aloillaan, jo kuuli kutsun sen, 

kun Ahti loiskutti laineita, jo rantaan kiiruhtaen

Venehen vesille peruutti hiacellaan, 

ja pakit kaikki lastas kyytin mi mahtui purtehen, 

ja ajoi ulapalle kalaa odottaen

Illalla kotiin palatessaan veisti uuden uistimen, kaloja houkuttamaan, 

taidon tuon myös tunti muut, 

ja pian loppua uhkas uistinpuut

"Jos ei ota hauki onkehes, n

iin perutaan kauppa turha se."

Lupas ottipeliä uutta antaessaan, 

ei joutunut ostaja katumaan

Vaan auvoa pelkkää ei ollut tuo, 

löytää ongelmat myös saalistajan taitavan luo. 

Moottori sammuvi tykkänään,

Jo jää kalastaja rannalle nieleskelemään.

Kova on kohtalo istua, 

kuivalla maalla kyhjätä, 

jo tuskan hiki valuu kaulukseen, 

kun kauhukseen ei pääse vesille.

Mut kauaa ei murhe vainoa, 

kun vene tuo ole ei ainoa,

joka kalastajaa kannattaa,

ja pian kohti Ruotsinmaan suuria lohia

 käy tie kera toverien kalastaa

Niin taas auvoa, onnea on täynnä mieli, 

kun kotiin pakastimen täyteen kaloja viepi, 

miss' perhe odottaa, 

ja taas kalaa vuoden tarpeisiin halajaa.

Emäntä

Oli nainen nuori vaan, kun vei tie pappilaan kanssa miehen, 

jos taitanut ees ois ruotsin kielen, vaan ei se jäädä saipi,

nyt kuitenkin mamma ja pappa tyttösen pienen.

Niin joutui vuodet, kasvoi lapsi ja maailmaan lähti, taasen mamma ja pappa kaksistaan.

Kunnes hautaan vei miehen, melkein kuin puolitiehen elon tään.

Nyt omassa talossaan itsekseen, jo elämän myrskyissä selvitsee.

Vaan tyhjässä pirtissä yksin ei istu ja voihki, vaan hihat käärii ja talossa häärii. 

Ystävät monet ja lapsoset nuo toivottaa kotiinsa pöytään koreaan.

On työtä paljon se pelota ei, vaan toimeen ryhtyy, vaik epäillä saattaa muut kestääkö vanhan luut.

Se kuitenkin huoli on tyhmän ja aran, ei ole talo vanhusparan, vaan nuoreksi vahvaksi itsensä tuntee mut muistoja kertynyt on monen saran:

Metsän rajasta ovelle kerran eksyi mesikämmen, sen kanssa katseen vaihtoi jot' kutsui sisälle. Vaan tarttunut ei otso tarjoukseen, se kääntyi pois palas siimekseen metsän sen.

Nyt katsoo keinutuolistaan sukupolvea nuorta. Pienintä ken tapaa ensiaskeliaan, ei kanna huolta huomenestaan. Ympärillään suku, mi varjelee hyvin ja hiljaa hymyää paikaltaan myös suvun viisain, ylin.